Katsoin Netflixistä Frankenstein-elokuvan, koska sitä oli kovasti kehuttu. Ja olihan se tosi hyvä, korea ja huolella tehty. Huomasin myös, etten ole koskaan missään formaatissa tuota tarinaa aiemmin nähnyt tai kuullut. Erityisesti elokuvan muoto ihmetytti: kuuluuko tässä muka olla tällainen kehyskertomus, ja onko tarina alun perin tällainen kolmiosainen?
Siispä kirjaa lukemaan!
Ja kyllä vain, tarinassa on pohjoisnavan seutuville sijoittuva kehyskertomus, ja sen sisällä Victor Frankenstein kertoo oman tarinansa, minkä jälkeen hirviö kertoo omansa. Elokuvan muoto on siis Mary Shelleyn luoma.
Ennen muotoa lukija kuitenkin kohtaa kirjan kielen. Se lumosi minut heti, alun kirjeiden kieli on huikean hienoa, erittäin rikasta ja tietenkin kaunista. Paavo Lehtosen suomennos on erinomainen.
Kun varsinainen juoni sitten käynnistyy, lukija yllättyy taas. Hirviön luominen käsitellään suunnilleen yhdessä kappaleessa, ja sitten tulee se romantiikan aikakausi. Lähes koomisessa mittakaavassa haahuillaan ympäriinsä ja ihastellaan vuorten tai laaksojen kauneutta, ja ylisanojen virralle ei tule loppua. Luonto ja ihmishahmot ovat kaikki jotain superlatiivista. Hirviö on hukassa vuosikaudet, ja siinä välissä puuhastellaan kaikenlaista epäolennaista.
Naiivius on monen tekijän summa: aikakauden ihanteiden lisäksi kirjoittajan ja koko romaanimuodon nuori ikä vaikuttavat tekstin luonteeseen. Elokuvassa juonta on tiukennettu ja tarkennettu isosti, mutta säilytetty olennainen, se on siinäkin mielessä upea teos.
Mutta teemat tulevat kyllä kirjassa lopulta selkeinä esiin: erilaisuus, ulkopuolisuus, yksinäisyys. Se, että ilkeys syntyy kaltoin kohdelluksi tulemisen tunteesta. Hirviö on proto-incel, mies ilman kumppania, ja sellaisesta voi syntyä hirviö sekä 1800-luvulla että tänään.
Mary Shelley: Frankenstein
Suom. Paavo Lehtonen
Otava
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!