Rimmistä on syytetty kielellä kikkailijaksi, ja se on kovin ja valitettavan totta, oikeastaan syytöksenä jopa vähättelevä. Hänelle kieli on jotain, jota ei voi milloinkaan käyttää normaalisti, jokainen sana jonka voi vääntää mutkalle väännetään mutkalle: "Tunnehdin aikani pinsettimäisesti nipistelevää sivistysvajetta." Kieli imee lukijan kaiken huomion ja energian, joten saman efektin kai saisi lukemalla sanakirjaa. Jos Rimminen tekisi musiikkia, hänen teoksensa olisivat koukeroisinta progea.
Suomen kuvalehden toimittaja Risto Lindstedt kirjoittaa samankaltaista tekstiä, mutta on eri asia lukea parin sivun lehtijuttu kuin kokonainen romaani. Ja Lindstedtillä on yleensä myös asiaa.
Kun olin lukenut 50 sivua, mielipiteeni ei ollut muuttunut.
Kun olin lukenut 100 sivua, olin yhä samaa mieltä. Sinnittelin kumminkin.
Kun olin päässyt sadanviidenkymmenen sivun paremmalle puolelle, huomasin, että olin ollut väärässä. Rimmisen teksti oli tempaissut minut mukaansa. Siinä oli oma tunnelmansa, ja kieli oli mitä luontevin osa tuota tunnelmaa. Nautin.
Kun olin lukenut 247 sivua eli kaiken, minua harmitti että se jo nyt loppui.
Mikko Rimminen: Hippa
Teos
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!