Taina Haahdin kirjat tapaavat sijoittua yritysmaailmaan, urakierron haastaviin kohtiin, ja kuvaus onkin hyvin todentuntuista. Koeajankin päähenkilö, Lea Sarvenmaa, voisi olla Vuoden johtaja -titteleineen kuin minkä tahansa Talouselämä-lehden artikkelin aihe. Ja Talouselämän aktiivisena lukijana Lea Sarvenmaan uran suuri muutospiste, joka kuvataan heti kirjan alkuosassa, on kovin tätä päivää.
Edellisen blogipostaukseni aiheena ollut Riikka Pulkkisen kirja oli aivan liian pieni, lyhyt, vakuuttavaksi opukseksi. Taina Haahdin Koeaika sen sijaan vaikuttaa ensikosketukselta sopivan pitkältä. Kirja on paksu (403 sivua), mikä tietysti aina ilahduttaa. Präntti sen sijaan on aika kookasta eli sivut tulee harpponeeksi aika vauhdilla.
Lea Sarvenmaa, kirjan päähenkilö, kuvataan elävästi ja tarkasti. Hänestä saa jopa hiukan ikävänkin kuvan, sen verran raadollisen totuudenmukaista kuvaus on. Vuoden johtajaksi valittu henkilöstöjohtaja avaa kerroksittain omaa elämäänsä, motiivejaan, lapsettomuuttaan ja parisuhteitaan ja -suhteettomuuttaan. Monta kertaa mietin mahdollisia yhtymäkohtia omaan uraani ja elämääni sekä kohtia, joissa olen itse valinnut toisin kuin päähenkilö.
Sivuhenkilöt, joita on kourallinen, kuvataan vaihtelevalla tarkkuudella. Elinan tarina kerrotaan käänteisesti ja hänen vaikutuksensa päähenkilön käytökseen täytyy lukijan itse päätellä tarinan edetessä. Fadilan vaikutus jää ulkopuoliseksi, Sandra tuo tuulahduksen normaaliutta. Äidin ja veljen osuus pysyy myös pintapuolisena, mikä lienee tarkoitus: heillä on Lean elämässä vain pakollisen sukulaisen rooli, vaikka hetkittäin vaikuttaa siltä, että veri kuitenkin on vettä sakeampaa.
Lea Sarvenmaa viettää suurimman osan kirjasta Pariisissa ja etsii nuoruudenrakastaan. Tämä pölhöltä vaikuttava syy tekee Lean käytöksestä hieman omituista. Lea on Bernardilta kadonnut jo kymmeniä vuosia aiemmin ja epätoivoinen yritys löytää hänet on samalla kiehtova ja omituinen. Pariisista löytyvä Rick Harley tuo Lean elämään normaaliutta, mutta juuri tästä syystä hän jäänee hiukan ulkopuoliseksi vaikka hänet tarkkaan kuvataankin. Pariisi on kaupunkina kuvattu listamaisesti. Itse nautin enemmän visuaalisesti hahmotettavista kuvauksista (niihin olen viitannut Outi Pakkasen dekkareihin liittyen, jolloin jää tunne, että jokainen rappukäytäväkin tulee lukijalle yhtä tutuksi kuin olisi kirjaa siellä lukenut) ja siksi ravintoloiden (vaikka niilläkin on oma roolinsa Bernardin etsinnässä) nimien loputon rotla jättää kylmäksi.
En oikein osaa sanoa, pidinkö kirjasta. Luin sen nopeasti ja vähän ihmetellen. Kenties nuo Talouselämästä tutut kiinnekohdat vähän ahdistivatkin? Kenties olen nähnyt liikaa juuri tuollaisia uraihmisiä oman urani aikana? Ehkäpä kirjailija tosiaan osasi - oman mittavan uransa kokemuksella - kuvata hahmot juuri niin todenmukaisesti, että liike-elämässä itse mukana oleva lukija suorastaan ahdistuu. Hyvän lukukokemuksen merkki?
Taina Haahti: Koeaika
Siltala
*** Royal Design - design-tuotteita oikeaan hintaan ***
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!