Soljuva Taivaslaulu

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu nousi otsikoihin jo tovi sitten, mutta sen lukusuosio ei ole laantunut. Tänään (kesäkuussa 2014) Vaskikirjastojen haku näyttää sille edelleen Turun seudulla 249 varausta. Siksi ilahduinkin kovasti, kun Runosmäen kirjaston tyrkkykarusellista löysin sen eilen Jokeri-lainana kahdeksi viikoksi. Eikä lukemisessa kauan mennytkään.

Oliko minulla ennakkokäsityksiä? Toki oli. Eiköhän aika monella lukijalla niitä ole, sillä viime aikoina on otsikoihin päässyt aika kepeästi monenlainen "raamatulla päähän lyöminen" tai muu uskonnon nimissä rajoittaminen tai sellaisen epäily. Minulle usko on vain ja ainoastaan hyvää, anteeksiantavaa, suojelevaa, sallivaa ja alati rajoituksetta rakastavaa. Tähän voisin pitkästikin kirjoittaa omasta vakaumuksestani, mutta ehkä tuo edellinen lause sen tiivistää.

Taivaslaulun arvosteluja en etukäteen lukenut, tiesin sen kertovan lestadiolaisperheestä ja kipeistä asioista. Kirjan kannesta luin sen olevan rakkaustarina ja sen kieltä kehuttiin kauniiksi, sanomaa eettiseksi.

Rakastan kirjojen detaljeja ja pieniä kuvauksia yksityiskohdista, ympäristöstä, tuoksuista, seinistä, säästä. Niiden avulla pääsin kirjan tunnelmaan nopeasti ja tuo etukäteen kauniiksi kehuttu kieli imaisi tarinaan. En yleensä ole kovin pulppuavan kerronnan ystävä, mutta tähän tarinaan se kuului. Ja ne yksityiskohdat. Aivan varmasti olin minäkin siellä, kun luin pullarivistön tomusokerihunnusta ja tillinoksista lohileipien päällä. Jos olisin niistä katseeni nostanut, olisin varmaan kiltisti palannut minäkin puheiden väliseltä kahvitauolta takaisin seurapenkkiin, niin elävää oli kuvaus tunnelmasta höystettynä näillä yksityiskohdilla.

Juonipaljastuksia en taaskaan tee, sillä saamani palautteen mukaan olen niin monia saanut houkuteltua kuvailemieni kirjojen pariin, ettei paljastelu edelleenkään kannata. Viljan, toisen päähenkilön, tunteet aivan huokuvat päälle. Miten kirjailija onkaan saanut hänen arkensa lasten kanssa kuulostamaan samaan aikaan ihanalta, valoisalta, pullantuoksuisen tunnelmalliselta ja niin päällekäyvän ahdistavalta, että lukijalta on henki salpautua. Ja miten ahdistuksen hyökyminen ja pohjalla käyminen ovatkaan mustia, pimeitä ja taidokkaan syviä tuntemuksia. Viljan usko on kaunista, puhdasta ja toiveikasta, mutta silti sivulauseissa ahdistavat vilkuilut vatsanseudulle kuitataan lähinnä toteamuksina, joista kuitenkin huokuu se, että pakoon ei pääse.

Viljan pakomatkasuunnitelmaan kuuluneet Yves Rocher -huulipunanäyte ja prinsessalehdestä takavarikoidut korvakorut maalaavat ohimennen mutta kuvaavasti kiellettyä mutta hyvin tiedettyä.

Toinen päähenkilö, Aleksi, käy läpi elämäänsä pidemmällä kaavalla. Hänen ja Viljan tapaaminen ja alkutaival käydään läpi nimenomaan Aleksin kertomana. Aleksin iso huoli Viljasta, tukeminen ja päätöksenteko tekevät pahasta hyvää. Sallan kirjablogissa Taivaslaulun ratkaisevan päätöksen tekemistä  pohditaan (nyt mennään jo hitusen juonen avaamisen puolelle, hyppää yli tästä, jos haluat) juuri siltä kantilta kuin itsekin ajattelin: Aleksin päätös ei ole patriarkaalinen miehen tekemä miehen päätös perheen edestä vaan hän tekee rohkeita päätöksiä täysin uupuneen Viljan hyväksi. Päätöksiä, joita hänen kanssaveljensä eivät olisi tehneet.

Tämä kirja on fiktiota, totta kai, mutta se kuvaa asioita, joita tapahtuu ihmisten elämässä. Aivan kuin dekkaritkin ovat fiktiota, ne kuvaavat silti pelottavia asioita, joita tapahtuu. Taivaslaulu on kaunis kirja ja monelle se varmasti jää lukukokemuksena hienoksi, ahdistavaksi, mutta rakkautta huokuvaksi. Toisaalta tiedän, että moni tätä kirjaa ruotinut blogikirjoittaja on saanut anonyymiä ja rankkaa palautetta - aivan kuten kirjaan hienosti kootut blogipostauksetkin.

Luettuani googlettelin hiukan aihetta ja törmäsin mm. Kalevan juttuun, jossa kerrottiin tammikuussa vielä 700 lukijan jonottavan kirjaa Oulun seudun kirjastoissa, kirjan syntysijoilla siis. Vielä paljon mielenkiintoisempi on täysin autenttinen nimetön kirjoitus Kotimaa-lehden vanhoillislestadiolaisen palstanpitäjän Vuokko Ilolan blogissa. Tuo kirjoitus ja sen lukuisat asialliset kommentit toivat tuoreen lukukokemuksen kontekstissa valoa ja toivoa. En kuitenkaan tarkoita, että kirja olisi ollut synkkä: se ei ole sitä. Minulle se on kaunis kuvaus monesta hyvin kauniista asiasta. Lasten riemut, yhteisöllisyys sen hyvässä merkityksessä, luonto, leipominen ja moni muu toi asiat esille lämpiminä ja iloisina, hyvinä. Mutta hienovaraisesti oli jokaisen kauniin ja hyvän asian oheen liitetty jokin raskas asia, joka lisäsi taakkaa. Mutta sellaistahan kaikkien elämä on, eikö? Toisaalta, koska elämä on raskasta ihan tavanomaisissakin puitteissa ja irrallaan tiiviistä yhteisöistä, tuntuu pahalta ajatella, että alunperin ja pohjimmiltaan hyvää tarkoittava tiivis yhteisöllisyys voi taipumattomuudessaan saada aikaan niin synkkiä asioita.

Takakannen sanoin: Taivaslaulun sanoma on eettinen ja se on elämän puolella.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Gummerus