Ensimmäiset sata sivua Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -romaania eivät räjäyttäneet, mullistaneet tai juuri muutenkaan hetkauttaneet tajuntaani: eronneen amerikkalais-suomalaisen pariskunnan perhe-elämää ennen ja nyt. Arkista olemista, ihan mukavasti kirjoitettuna.
Jos juoni ei häikäissyt, Valtosen kieli teki sitä vielä vähemmän. Finlandia-voittajat ja -ehdokkaat ovat yleensä olleet teoksia, joiden kieli on huomattavan kaunista ja tiivistä, paljon kaunokirjallisempaa kuin Valtosen konstailemattoman arkinen kerronta. Ei aforistisia kiteytyksiä tai lyyristä kuvailua, ei mieltäkutkuttavia sananasetteluja.
Mutta kesken lukemisen ei kannata jaella kovin jyrkkiä tuomioita. Pian sadannen sivun jälkeen He eivät tiedä mitä tekevät lähtee lentoon, ja korkeat odotukset alkavat täyttyä. Ja tulee yhä vaikeammaksi laskea teosta käsistään. Ja lukija pääsee Valtosen rytmiin kiinni.
Kirjan suurin ansio - ja syy Finlandia-voittoon - on se, että se kuvaa tätä päivää, nykyhetken ongelmia ja mahdollisuuksia. Tämänkaltaisia kirjoja ei kovin paljon kirjoiteta, mutta tällaisten perään on huudeltu. Tässä se nyt on, suuri suomalainen nykyajan kuvaus.
Kirjallisuus sijoittuu hyvin usein menneisiin aikoihin, mikä on täysin ymmärrettävää: kielen kauneus löytyy helpommin ajasta, joka on jo mennyt. Nettiaika on suorastaan kaunokirjallisuuden antiteesi; jos keskustelupalstoja tai sosiaalista mediaa tai kännykkäkulttuuria yrittää vääntää kaunokirjallisuudeksi, menevät molemmat pilalle.
Niinpä Valtonen joutuu tyytymään siihen, että kaunokirjallisia ansioita on vähän vähemmän, sisällöllisten ansioiden kustannuksella. Mutta ei se mitään. Juoni ja teemat ovat huikean hienoja, ja koska tekijä kirjoittaa parhaillaan väitöskirjaa neuropsykologiasta, on uskottavuuskin kohdallaan - tulevaisuudenkuva on pelottava. Tajunnan räjäyttävän pelottava.
He eivät tiedä mitä tekevät voisi hyvin olla kaksikin kirjaa, koska iAm-kännykkädystopia ei ole pääteeman kannalta välttämätön. Mutta isoon teokseen mahtuu.
Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Tammi
Sain juuri kirjan loppuun muutaman päivän vetkuteltuani, mikä ei johtunut kirjan heikkoudesta, vaan päinvastoin, sen koskettavuudesta. Arvasin lopun murhenäytelmän, enkä halunnut kohdata sitä! Harvoin, jos viime vuosina koskaan, on suomalainen kirja tehnyt tällaisen vaikutuksen. Kyllä ovat jäät ja uunit aika kylmäksi jättäneet. Hienoa, että nyt löytyi Jussi Valtonen! Tätä lisää kiitos.
VastaaPoistaPs. Ja vaikkei se kieli millään runollisuudellaan häikäise, niin toimiihan se. Oikein uskottavasti.
Jep, Valtosen kieli toimii oikein mainiosti ja uskottavasti - vain vähän eri tavalla kuin vaikka jäissä ja uuneissa.
Poista