Väisänen tunnetaan monipuolisena ja -alaisena taiteilijana, joten ei ole yllätys, että kuvataide ja musiikki ovat isosti esillä Elohopeassa. Hän tietää mistä kirjoittaa, faktat ovat kohdillaan. Mutta eihän romaaneita faktojen perusteella jonoon laiteta, vaan fiktion. Sekin on kyllä Väisäsellä hanskassa, tunnelma on vahva. Väisänen kirjoittaa pitkää tarinaa pienten ja väkevien tuokiokuvien kautta. Liiat selittelyt loistavat poissaolollaan, kohtaukset alkavat keskeltä toimintaa niin kuin pitää.
Minähenkilö on enimmäkseen Pariisissa ja etsii itseään: kuljeskelee ja pyöräilee ympäriinsä, maalaa, opiskelee laulua, kuuntelee metrossa harpunsoittajaa. Teoksen tyylilaji on aika lailla puhdasta romantiikkaa, Väisänen on menneen maailman tai jos ei maailman niin menneen Pariisin pauloissa ainakin. Maalaaminen, kokottiystävä, vanhat rakennukset, kaikki niin romanttista että.
Vaikka kuolemaakin mahtuu tarinaan, mitään erityistä konfliktia ei tarinan alussa esitetä. Tai oikeastaan konfliktina toimii päähenkilön homous, joka aiheuttaa vieraantumista ja yksinäisyyttä ja siis kärsimystä. Ja tälle lukijalle tässä hetkessä moinen konflikti aikaansai lähinnä haukotusta: taas homokirja, miten näitä nyt näin usein lukupinoon päätyy? On tietenkin hyvä, että kaikenlaisia ihmiskuvia piirretään, mutta on niitä muitakin ihmiskohtaloita ja tarinoita.
Ehkä kustantajat tietävät, että lukijat ovat enimmäkseen naisia, jotka eivät jätkistä tai äijäilyistä piittaa. Tässä kirjassa ei ainakaan ole mitään äijämäistä. Älä ymmärrä väärin: kirjan aihe on kiinnostava, ja Elohopea on kaikin puolin hyvä teos, luin sitä ilolla. Kotimaisen kirjallisuuden kokonaiskuva näyttää vain minun vinkkelistäni juuri nyt kovin naismaiselta. Pitää varmaan tasapainon vuoksi lainata Reijo Mäkeä seuraavaksi.
Hannu Väisänen: Elohopea
Otava
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!