Mutta ei Nixiä kovin pitkälle tarvitse lukea, kun huomaa että se on juuri niin loistava kuin mainostetaan. Ja mitä pitemmälle lukee, sitä paremmaksi se vain muuttuu.
Sen kertomukset ovat mielenkiintoisia, ja Hill rakentaa sellaisia tarinallisia odotushorisontteja että kirjan keskeyttäminen on erittäin vaikeaa (pakko niin on kuitenkin tehdä, kirja kun on 716-sivuinen). Mutta toisin kuin moni suuri jenkkiromaani, Nix ei ole vain tarinavetoinen tiiliskivi. Se on myös kielen tasolla upea, ja monipolvinen rakenne pysyy sekin uskomattoman hienosti kasassa.
Suuren Amerikkalaisen Romaanin pitää olla vähän kuin Forrest Gump, sen pitää heijastaa kansallisia kipupisteitä. Niitä ovat Nixissä Vietnamin sota ja 2000-luvun talousromahdus, mutta myös tietoyhteiskunnan nurjat puolet, esimerkiksi peliriippuvuus ja sosiaalisen median karikot. Ja näiden kaikkien lisäksi mukana on paljon moniulotteisia ja koskettavia, viisaasti ja suorastaan nerokkaasti kerrottuja yksilöiden kohtaloita.
Traaginen perhetarina ja teknologiset huomiot tuovat monessa kohdin mieleen taannoisen Finlandia-voittajan, Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät. Valtosen kirja on ansiokas, mutta siinä eri teemat eivät kietoudu mielestäni kovin hyvin yhteen - Nix näyttää nyt, miten sekin on mahdollista.
Päähenkilöt ovat Samuel, collegeopettaja, ja hänen äitinsä Faye. Äiti jätti perheensä kun Samuel oli pieni, ja Samuel lähtee selvittämään syytä tähän. Ajassa kuljetaan 1960-luvun Chicagosta 2000-luvun New Yorkiin ja Norjassakin käydään, sillä Fayen isä on emigroitunut sieltä aikanaan Amerikkaan. Samuel yrittää myös kirjoittaa kirjaa, heikoin tuloksin.
Samuel ja Faye ehtivät pitkän teoksen aikana tietenkin kasvaa täyteläisiksi, mutta myös sivuhenkilöt ovat mainioita. Esimerkiksi Samuelin oppilas Laura, nykynuori joka yrittää petkuttaa esseevastauksessaan. Hänen arvomaailmaansa Hill kuvaa näin: "- - hyvien nettivideoiden löytäminen tasaisella vauhdilla oli Lauran mielestä kullanhuuhdontaan verrattava kyky. - - Kun hän näki ne päivää tai viikkoa ennen muuta maailmaa, hän tunsi olevansa hyvin sijoittunut sosiaalisella kartalla. Hän tunsi olevansa joka suhteessa aivan kärkijoukossa. Osapuilleen sama tunne valtasi hänet aina kun hän kierteli kauppakeskuksessa ja näki, kuinka kaikki vaatekaupat ilmensivät juuri sitä elämäntapaa, jota hän tavoitteli."
Hienoja huomioita, niitä mahtuu isoon kirjaan paljon.
Samuel on koukussa Elfscape-nettipeliin, ja hänen pelikaverinsa Pwnage toteaa nettipelien pelaamisen ydinajatuksen: "Sillä mitä mä teen Elfscapessa on merkitystä. Koska siis meikäläisen edesottamukset vaikuttavat isompaan systeemiin. Ne muuttavat maailmaa. Tosielämästä ei voi sanoa samaa."
Amerikkalainen vino oikeuskäytäntö on iso osa Suurta Amerikkalaisuutta. Sairaanhoitojärjestelmässä "vamman dokumentointi oli tärkeämpi asia kuin itse vamma. - - Ne olivat oikeusjuttuja varten, sikäli kuin todisteita tarvittaisiin myöhemmin, puhumaan hoitokodin puolesta."
Medioiden suuntaan Hill heittelee sivuhenkilöidensä suilla epäuskoisia huomioita. 1960-luvulla televisio oli ykkösmedia. "Se joka kuvittelee, että televisio pystyy synnyttämään kansalaisten keskuudessa todellisen dialogin ja saamaan heidät suhtautumaan toisiinsa empaattisesti ja myötätuntoisesti, elättelee pahaa harhakuvitelmaa."
Huomio siitä, kuinka sosiaalinen media on sittemmin luonut mielensäpahoittamisesta normin, ei ole uusi, mutta hyvin sekin on täällä sanottu: "Ei ole mikään salaisuus, ettei baseball enää ole Amerikan suosituinta ajanvietettä. Vaan oman tekopyhyyden esittely." Siksi Samuelin kustantajan ohje kuuluu: "vähemmän empatiaa, enemmän teurastusta." Hill näyttää kiertotien kautta, miksi kirjallisuudella on edelleen olemassaolon oikeus ja velvollisuus.
Konsulttien kieroonkasvanutta maailmaa Hill sivaltaa, kun hän kertoo Samuelin äidin laatineen työkseen "PowerPoint-esityksiä, joissa oli kyse poeettisen inspiraation käytöstä asiakasviestinnän tehon maksimoimiseksi tai stressin eksternalisoinnista ja työpaikkaväkivallan riskitekijöiden vähentämisestä runouden keinoin. Häntä kuuntelevat keskiportaan johtajat eivät ymmärtäneet alkuunkaan, mistä hän puhui, mutta heidän pomonsa ottivat jutun täydestä."
Nathan Hill on kirjoittanut Nixiä kymmenen vuotta, ja epäilemättä kirjoitusoppaat ja -kurssit ovat tulleet tutuiksi tuona aikana. Kaikki liittyy kauniisti kaikkeen, runsaudella on yhtenäinen perusta ja kerroksia tarinoissa löytyy. Hahmot kehittyvät, odotuksia rakennetaan (välillä jopa pelikirjojen malliin), tilanteet kasvavat, ja lopussa Hill kirjoittaa Samuelin äidin muutoksen aivan auki: "Mistä ihminen tietää muuttuneensa vahvemmaksi ja paremmaksi? Omasta toiminnastaan." Näinhän se juuri on, ja näin sen pitää hyvässä proosassa olla.
Nix on Hillin esikoisromaani. Klassikkoainesta.
Nathan Hill: Nix
Suom. Raimo Salminen
Gummerus
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!