Emeritusprofessori Liisa Keltikangas-Järvisen uusi kirja on tullut vastaan siellä ja täällä, ja se näytti mielenkiintoiselta. Luin sen. Se on hyvä kirja.
Keltikangas-Järvinen esittää kirjassa kolme rinnakkaista, mutta ristiriitaista muutosta: yhteiskunta on tullut paremmaksi, mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet, ja individualismi on kasvanut. Näin opettajan näkökulmasta aihe on erittäin mielenkiintoinen ja huolestuttava: nuoret, jotka eivät ole koskaan kokeneet mielenterveyden ongelmia, alkavat olla vähemmistö.
Ongelmien ratkaisut ovat periaatteessa helppoja, käytännössä vaikeita. Irti somesta ja kohti aitoa, reaalimaailman yhteisöllisyyttä. ”Mun jutuista” ja ”mun valinnoista” kohti ”meidän luokkaa”. Tähän on äärimmäisen helppo yhtyä, itse olisin lukio-opettajana valmis luopumaan esimerkiksi luokattomasta lukiosta ja sen mahdollistamasta äärimmäisestä valinnaisuudesta.
Keltikangas-Järvinen on taitava ja kokenut kirjoittaja, tekstiä lukee ilokseen ja sen rakenne on selkeä. Hän viittaa tutkijoihin pelkällä sukunimellä, mikä tuntuu hassulta. Freudin kohdalla sen ymmärtää, Heidtin kohdalla välttämättä ei.
Monenlaisia herkullisia huomioita kirjasta löytyy:
”Ujouden ajatellaan joskus olevan sosiaalisuuden vastapooli. Niin ei ole, vaan ujous, sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot ovat kaikki eri asioita.”
”Opetushallituksen oppilaiden ohjaukseen suosittelema teos Ihmiseltä ihmiselle nimeää 93 sosiaalista taitoa. Merkille pantavan monet tässä kirjassa sosiaalisiksi taidoiksi katsotut ominaisuudet, paitsi etteivät mitenkään liity sosiaalisiin taitoihin, nimenomaan kääntävät katseen vuorovaikutuksen sijasta itseen. Sosiaalisina taitoina pidetään esimerkiksi huomion hakemista ja saamista, katseiden kohteena olemista ja omien oikeuksien puolustamista.”
”Ryhmätyön kaikinpuolista ja kaikkeen soveltuvaa tehokkuutta ei ole missään osoitettu. Se on uskomus. Se tiedetään, että ryhmätyö hukkaa aikaa. - - Ei ole sellaista seminaaria, jossa ei ihmisten tule edes 15 minuutiksi vetäytyä työskentelemään ryhmissä. Ei ole niin tärkeää, mitä he tekevät, kunhan istuvat ryhmissä ja yksi kirjaa asioita ylös.”
”Talvella 2025 oli Helsingin Sanomissa otsikko, miten yliopistolta jää vuosittain saamatta valtavia summia rahaa opiskelijoiden viivästyneiden opintojen takia. Opiskelijan tehtävä ei ole rahoittaa yliopistoa, hänen ei tarvitse tuottaa yliopistolle mitään.”
Liisa Keltikangas-Järvinen: Itsekkyyden aika. Miten yltiöyksilöllinen kulttuurimme sai meidät voimaan pahoin
WSOY
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!