Jotakin odotettavaa

Jostain syystä en ole koskaan lukenut yhtään Katja Kallion kirjaa, vaikka niitä on jo kuusi. Tai tietäähän sen, syyn: kirjoja ja kirjailijoita on niin kovin paljon. Kaikkia kirjoja ei voi lukea, mutta yksi kerrallaan kun etenee niin tulee tehneeksi parhaansa kuten urheilija ainakin.

Yön kantaja on komea teos, ja Katja Kallio on erinomainen kirjoittaja. Lause on hallussa, kieli on vivahteikasta ja luontevaa, kaunista ja lyyristäkin kun sille päälle sattuu. Ainoa mikä hiukan tökki oli runsaahko vertausten käyttö, mutta sekin lienee henkilökohtainen ongelmani.

Yön kantaja kertoo Amanda Fredrika Aaltosen tarinan, joka alkaa Turusta, kulkee kuumailmapallolla Pariisiin ja sitten pysähtyy Seilin saarelle. Aaltonen on oikeasti elänyt ihminen, ja Kallio osaa kuvittelemisen taidon. 1800- ja 1900-lukujen taitteen saaristolaiselämä mielisairaalasaarella muuttuu eläväksi ja saa konkreettisen muodon, sekä fyysisesti että etenkin emotionaalisesti. Seilin hoidokkien surullisten tarinoiden mukana päästään lopulta kiinni viisaisiin, elämän kokoisiin ajatuksiin. "Pääasia on, että on jotakin odotettavaa, hän sanoi. Ihan sama mitä." Ja: "Sillä kyse on siitä missä ihminen osaa olla, ja hän osasi olla enää täällä."

Kaiken tämän kuvittelun takia teosta ei voi tietenkään suositella perussuomalaisille, mutta kaikille muille kyllä. Vaikka Yön kantajan tapahtumat ovat yli sadan vuoden takaa, ei ihminen tuntemuksineen ole mihinkään muuttunut. Samanlaisia odotuksia ja pelkoja ja pettymyksiä on ollut aina, ja tulee aina olemaan. Surujen ja vastoinkäymisten sekaan mahtuu sentään myös lohtua, iloa, rakkauttakin.

Ja parasta teoksessa on, että Kallio osaa rajaamisen taidon. Kaikkea on sopivasti, eikä teos suotta yritä kurotella kauemmaksi kuin on tarvis.

Katja Kallio: Yön kantaja
Otava