Tuttu ja tuntematon ovat Vainolan teksteissä oikeastaan elämä ja kuolema: kaikissa tarinoissa ollaan jollain lailla kuoleman lähettyvillä, ja kaikissa on jotain kummallista. Jopa kummitusmaista. Mutta ei pelottavassa, vaan melankolisessa mielessä.
Yhdessä tarinassa kapellimestari tulee käynnistäneeksi villityksen, jossa kaikki haluavat pukeutua värjättyihin, ontoksi koverrettuihin sianpäihin. Toisessa Milenkan työhuone vaihtaa paikkaa toimistotalossa, eikä Milenka löydä sitä - kafkamaista kuin mikä. Kolmannessa Anton täyttää eläimiä ja unia näkemätön Löydökki ihmetyttää kaikkia. Martta kulkee puutarhassa ja tulee vierailleeksi kuoleman odotustilassa tai jossain sen tapaisessa.
Viimeinen novelli Silmukka on paras: Elias liittää jatkojohtoja toisiinsa ja aikoo lopuksi, perille päästyään, sytyttää pienen pöytälampun. Hänellä ei ole mitään agendaa tai ideologiaa johtojen liittämisen ympärillä, mutta pian käy niin kuin maailmassa käy: Elias saa seuraajia, jotka tulkitsevat hänen työtään, rahastavat sillä - ja alkavat lopulta riidellä. Novelli laittaa ajattelemaan, se avautuu moneen suuntaan, ei vähiten sen takia että tulkintamahdollisuuksia spekuloidaan itse novellissa paljon.
Elämän ja kuoleman rajan tematiikan lisäksi novelleja yhdistävät hahmot, yhden tarinan sivuhenkilö saattaa olla seuraavan päähenkilö. Vainosen kieli on tarkkaa ja sujuvaa, ei erityisen kohosteista mutta ei arkistakaan. Mukava lukukokemus. Ei mikään järisyttävä tai käänteentekevä, mutta mukava.
Jyrki Vainonen: Yön ja päivän tarinoita
Aula & Co
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!