Karsten Dussen Murhat ja mindfulness oli mainio lukukokemus ja maailmanlaajuinen hitti. Sen toinen osa ilmestyi juuri, joten pitihän sekin lukea.
Sisäinen lapseni tahtoo tappaa on suoraa jatkoa ensimmäisen kirjan tarinalle. Björn Diemel on asianajaja, joka on hoitanut mafiaporukoiden asioita. Kellarissa puoli vuotta vangittuna ollut mafiapomo Boris katoaa, ja Björn aikoo selvitä tilanteesta, tällä kertaa sisäisen lapsensa avulla.
Alkupuolella tuntui siltä, että tämä on liian samanlainen kuin Murhat ja mindfulness, ja siksi en voinut välttyä ajatukselta, että olen jo lukenut tämän. Mutta edetessään kirja alkoi vetää oikein hyvin - ja sitä paitsi, toisto on viihteen keskeisin voimavara.
Suurin ero ensimmäiseen on oikeastaan se, että tämä on pienempi kertomus, tässä ei liikuta kovin paljoa. Enimmäkseen ollaan päiväkodissa ja Björnin kotona, jotka ovat sama rakennus. Tässäkin tarinassa juonensäikeitä eli Björnin ongelmia on todella paljon, ja runsaslankainen vyyhti on taiten kiedottu ja selvitetty. Huumori on kohdallaan.
Seksikohtaukset ovat usein hankalia, niistä on vaikea tehdä mielenkiintoisia ja omaperäisiä. Tämän kirjan ainoa intiimin kanssakäymisen kuvaus on vähintäänkin mielikuvituksellinen, ja se todellakin välttää kliseet.
Tarinassa on myös (kirjallisuus-) ajankuvaa, joka tiivistyy tällaiseen virkkeeseen: ”Nainen voittaa miehen, maahanmuuttajataustainen voittaa syntyperäisen, homoseksuaalinen voittaa heteroseksuaalisen, nuori voittaa vanhan, terveysongelmainen voittaa terveen ja vasen voittaa oikean.”
Dusse on elävä todiste siitä, että keski-ikäinen valkoinen heteromies voi yhä menestyä, jopa kirjallisuudessa.
Suomennos on erinomainen.
Karsten Dusse: Sisäinen lapseni tahtoo tappaa
Suom. Anne Kilpi
Aula & co
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!