Ehkei nyt lyyrikkoa sentään, mutta totutun tiukkaa ja punnittua tekstiä on tarjolla uudessa Musta vyö -romaanissa. Jotain tuttua on myös teoksen tematiikassa: saamaton ja epävarma minähahmo on Tammisen teksteissä ollut ennenkin läsnä.
Musta vyö kertoo Petristä, joka on kirjailija. Isän kuolema ajaa Petrin pohdintoihin siitä, millainen suhde isään on ollut ja millainen on ihmisen osa maailmassa, jossa pitää kuolla. Kuolemanpelko myllää kaiken: "Minua ei pelottanut matkustaa Madridiin. Minua pelotti vain se, että olisin Madridissa kun kuolisin, sillä en halunnut olla missään kun kuolisin."
Kertojan nimi ja ammatti houkuttelevat lukemaan teosta avainromaanina, mikä hämmentää. Jos on nähnyt Tammisen vaikka kirjamessuilla esiintymässä, on nähnyt erittäin säkenöivän, sanavalmiin, sivistyneen ja älykkään ihmisen. Ehkä hänen toinen puolensa on tuo epävarma ja saamaton, ehkä ei. Mutta herkullista proosaa tuo epävarmuus joka tapauksessa tuottaa.
"Se oli minulle merkki, siitä minä puhkesin puhumaan. Vyöryttämällä. Etukenoiset ajatukseni aivan kaatuilivat toistensa päälle. Jolloin ne kyllä myös hautautuivat toistensa alle. Niin etten lopulta itsekään tiennyt, mitä sain sanotuksi. Ja että ymmärsikö Liisa minua. Sekin vielä: ei riitä että ajatuksensa saa sanoiksi, sen lisäksi toisen pitäisi vielä saada nämä sanat takaisin ajatuksiksi."
Huomionarvoista on päähenkilön vaimon Liisan kuvaus, kuinka kauniisti häntä kuvataan. Lopulta alati ymmärtävän naisen pinna kyllä pettää, mutta päällimmäiseksi jää äärimmäisen rakastava vaikutelma.
"- Sun on ollut nyt vähän parempi, Liisa sanoi lopulta, varovasti, pimeyden keskeltä. Toivoin että vaikenemiseni kuulostaisi vastaukselta. Minusta se kuulosti."
Me olemme kaikki joskus Petri, siksi Musta vyö pitää otteessaan tiukasti. Kyllä niin harmitti kun teos loppui, olisin viihtynyt sen parissa paljon pitempään. Tuo tunne lienee tarkoituksellinen sekin.
Petri Tamminen: Musta vyö
Otava
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!