Viime jouluaattona kohotimme tunnelmaa lukemalla Taatan joulusaarnaa, joten tasapainon vuoksi juhannuksena piti lukea Silja, kun en sitä ole ennen lukenut.
Jos joulusaarnassa oli hiukan hassun pateettinen sävy, Siljassa ei sellaisesta ole jälkeäkään. Onpa huikea kirja! Uskomattoman kaunis ja värikäs kieli ei tietenkään yllätä, eikä liioin upeat luontokuvaukset. Melkein aina kirjassa on kesä, mikä sopii tähän kohtaan kerrassaan mainiosti.
Joskus nuorena muistan yrittäneeni jotain Sillanpäätä lukea, mutta ei oikein napannut. Siinähän ei ole muusta kyse kuin että nuori ei ole lukenut tarpeeksi osatakseen arvostaa mestarillista kielenkäyttöä.
Surullisen moni ei koko elämässään lue sen vertaa.
Tekstinäytteen voi ottaa mistä tahansa: "Vaikka hänen elämänsä päivä päivältä tuli kauniimmaksi ja ikään kuin selvemmäksi, vaikka se jo kohosi verrattomasti korkeammalle kuin noiden, jotka tuolla ja täällä raatoivat ja toisia raadatuttivat, oli hän kumminkin siinä tilassa, ettei voinut itse tehdä mitään. Jossain olemuksen pohjalla tuntui tämä ristiriita etäisenä ilkeänä puserruksena."
Senkin olin jostain ehtinyt lukea, että teoksen sanoma kiteytyy suomalaisen luonnon ja viattoman tytön rinnastamiseen, ja hengen voittoon materiasta. Koska 1900-luvun alussa kuolema ei ollut tavaton vieras, suhde siihen oli väistämättä toisenlainen kuin nyt.
Kaksi asiaa yllätti. Ensimmäinen oli rakenne: aluksi kerrotaan lyhyesti, kuinka tulee käymään. Sitten on puolikas kirja Siljan isän eloa, ja toinen puolikas itse Siljaa. Selkeää ja jykevää. Elämä on tavallista ja pientä maalaiselämää, tavallisten ja vähäpätöisten ihmisten edesottamuksia. Tähän liittyy toinen yllätys: sisällissota on isohkossa osassa juonta, ja myös alkupuolen juonenpunonta siitä, kuinka Siljan isän Kustaa Salmeluksen suhteet vaimon sukuun menevät kiemuraan, on yllättävän hienosti ja lähes dekkarimaisella twistillä kerrottu.
Kirjasta tehtyä elokuvaa en kyllä aio katsoa. Ihminen pysyy samana, ihmisenä olemisen esittäminen ei. Siksi kirjallisuus.
F. E. Sillanpää: Silja. Nuorena nukkunut eli vanhan sukupuun viimeinen vihanta
Otava
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!