Kaija Koo -elämäkerran esipuhe uhkaa suistaa tämän lukijan heti kättelyssä pois kirjan parista. ”Nyt 58-vuotiaana taiteilijana ja aikani täällä telluksella hyörineenä ja pyörineenä pieni pateettinen pohdinta on paikallaan. - - Taiteilijoiden kaulaan ripustetaan jo syntymässä avain salaiseen porttiin, jota raottaessaan he päästävät ulos sellaistakin, mitä eivät haluaisi tänne livahtavan.” Siinä ohessa Kaija Koo rinnastaa itsensä Aleksis Kiveen, Eino Leinoon ja L. Onervaan.
Huh huh! Tietääkseni Kaija Koolla ei ole sitten niin minkäänlaista tekemistä taiteen kanssa. Viihteen kyllä, mutta nämä ovat kaksi aivan eri asiaa. Kaija Koo ja Eino Leino eivät kuulu samaan porukkaan.
Kun esipuheen järkytyksestä on päässyt yli, kirja nappaa mukaansa. Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen toimittaja Jouni K. Kemppainen on taitava kirjoittaja, ja Taipumaton on hyvä kirja. Sujuvaa tekstiä, mielenkiintoinen tarina, mielenkiintoisia anekdootteja. Joista mehevimmät on toki jo siteerattu iltapäivälehdissä.
Pitkä ura monine nousuineen ja laskuineen tarjoaa hyvät puitteet, ja draamallinen kaari syntyy kuin itsestään avioliitosta. Rakastuminen, tuottelias työvaihe, miehen alkoholismi ja sortuminen sekä lopuksi vapaus. Kaija Koo on 2000-luvun itsenäisen ja vahvan naiseuden ikoni ja symboli, ja viihteen timantinkova ammattilainen.
Tarinalle on myös kovasti eduksi, että Kaija Koo on 80-luvun kasvatti. 80-luvulla kasvaminen kun tarkoittaa alkoholin kanssa läträämistä ja sekoilua. Sellaisesta on paljon hauskempi lukea kuin streittaamisesta tai jumpassa käymisestä tai sukulaisten tapaamisesta kahvikupin äärellä. Kahvittelu on varmaan terveellisempää, mutta hyvä elämäkerta ei ole terveystuote, se on mielenkiintoinen tarina. Niin kuin tämä on.
Jouni K. Kemppainen: Kaija Koo. Taipumaton
WSOY
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!