Miksi Islannissa syntyy paljon lapsia

Eräänä päivänä Ylen ykkösellä joku nainen kertoili elämästään Islannissa. Toisena päivänä Taina lainasi kirjastosta kirjan nimeltä Islantilainen kodinonni. Sama nainen lienee molemmissa kyseessä, Satu Rämö.

En ollut aiemmin Rämöstä kuullutkaan, mutta nyt tiedän, että hän on Salamatkustaja-blogissaan jo pitkään kirjoitellut islantilaisesta arjesta suomalaisen maahanmuuttajan näkökulmasta, ja tämä kirjakin on laatuaan jo kolmas.

Näkökulma on lapsiperhekeskeinen, mutta sujuvasanaista tekstiä voi suositella kenelle tahansa Islannista tai ylipäänsä vähän erilaisesta elämästä kiinnostuneelle. Rämö kirjoittaa paljon islantilaisten huikeasta itsetunnosta, tasa-arvosta, liberaalista mielenlaadusta, pienen kansan laajasta verkostuneisuudesta ja lastenhoitoon liittyvistä asioista - ja tietysti jalkapallosta. Kirjan rungon muodostavat Rämön neljä syytä siihen, miksi Islannissa syntyy niin paljon lapsia. Aihe on erittäin ajankohtainen, juurihan täällä Suomessa on ihmetelty suomalaisten heikkoa lisääntymisinnokkuutta.

Lisääntymisasian ohessa tulee myös paljon mielenkiintoisia erikoisuuksia, kuten vaikka islantilaisten tapa syödä järjettömän kokoisia jäätelöannoksia myöhään illalla autossa istuen. Tasa-arvo näkyy vaikkapa siinä, että islannin kieli ei arvota sukulaisten asemaa, vaan naispuolinen sukulainen on frænka ja miespuolinen frændi. Presidenttiin voi törmätä arkisessa tilanteessa, ja häntä puhutellaan etunimellä, kuten kaikkia muitakin - koska sukunimiä ei ole, on vain patro- ja matronyymejä.

Islantilaisuuden kritiikkiä tästä kirjasta on turha etsiä, Rämön pääpaino on aina positiivisuudessa. Ihan hyvä niin, rutinaa löytyy maailmasta kyllä jos sellaisesta on kiinnostunut. Kirja perustuu kaiketi blogin teksteihin, ainakin päätellen siitä että toistoja on aika paljon. Ne olisi voinut karsia.

Satu Rämö: Islantilainen kodinonni.
Perhe-elämää viikinkien malliin
WSOY

Maisemia ja sarjamurhia islantilaisittain

Neljä vuotta sitten luin Satu Rämön kirjan Islantilainen kodinonni, jossa hän kertoo kokemuksistaan Islantiin muuttaneena suomalaisena. Se oli mielenkiintoinen ja sujuvasti kirjoitettu kirja. Rämön esikoisromaani Hildur on ollut paljon esillä, joten miksi en lukisi sitäkin.

Ensimmäinen tunne oli pieni pettymys. Jos blogin ja tietokirjan kieli oli ollut sujuvaa, romaanikirjallisuuden mittapuulla se ei sitä ole. Lauseet ovat usein töksähtävän lyhyitä ja keskenään samankaltaisia, ja pieniä häiriötekijöitä kuten sanatoistoja on silloin tällöin. Asia tulee toki selväksi, mutta erityisen kaunoa tämä kirjallisuus ei ole.

Mutta Hildur ei ole tarkoitettukaan kohosteisen kielen monumentiksi, vaan pääosissa ovat Islannin eksotiikka ja oiva dekkarijuoni. Ne molemmat toimivat erinomaisesti. 

Hildur on poliisi Islannin luoteisrannikon pienessä kylässä. Hänen avukseen tulee suomalainen Jakob, joka haluaa rauhalliseen paikkaan tekemään poliisikoulun harjoitteluperiodia. Molemmilla on menneisyydessään omat tragediansa: Hildurin siskot katosivat 25 vuotta sitten, ja Jakob on avioeron jälkeen menettämässä yhteyden viisivuotiaaseen lapseensa. Niin kuin asiaan kuuluu, ihmisiä kuolee, ja pian kaksikko huomaa selvittelevänsä sarjamurhaa. 

Rämö kuvaa Islannin maisemia paljon, ja niissä riittääkin sekä ihastelemista että kauhistelemista. Kaikki tapahtuu marraskuussa, jolloin luonto on ankara ja vaihteleva. Ihmiskuvaus on myös hienoa, jokaisessa hahmossa on kiehtovia säröjä. Ja juoni, sen langat kietoutuvat komeasti yhteen, islantilaisin ominaispiirtein. Paitsi että ihan kaikki ei kietoudu, kirja tulee saamaan jatkoa. 

Satu Rämö: Hildur

WSOY

Särmää, maisemia, lauseenvastikkeita ja latteuksia

Luin vajaa vuosi sitten Satu Rämön esikoisdekkarin Hildur, joten miksi en lukisi myös sen jatko-osaa Rósa & Björk? Varsinkin kun nämä kirjat ovat nostattaneet melkoisen ilmiön, ja kun kerran olemme kesällä menossa ensimmäistä kertaa Islantiin.

Moitin Hilduria siitä, että kielellisesti se ei ole kovin kummoinen, ja kiitin sitä oivasta juonesta ja maisemakuvauksesta. Täsmälleen samat asiat, yllätys yllätys, pätevät tähänkin kirjaan. 

”Ympärillä olevat värit olivat vaihtuneet harmaan sävyihin valon suodattuessa paksun pilviverhon läpi.” Miksei kustannustoimittaja ole poistanut lauseenvastikkeita? Voi kuulostaa pieneltä asialta, mutta hyvä kirjoittaja ei niitä käytä. 

Toinen häiritsevä tekijä ovat siellä täällä esiintyvät latteudet. ”Yllättävän monet ihmiset olivat loppujen lopuksi mukavia, hän mietti ja kääntyi takaisin selälleen.” Nämäkin olisivat helposti karsittavissa. 

Hyviä puolia kirjassa on kuitenkin enemmän. Juoni kulkee ja pitää lukijan otteessaan, asioita annostellaan juuri sopivalla frekvenssillä. Hildurista alkanut siskosten katoamisjuoni viedään tässä päätökseen, niin kuin kirjan nimessä luvataan. Alun yksi murhatapaus saa rinnalleen toisen, ja alussa hyvin hajanaiselta näyttävä kokonaisuus solmitaan yhteen, syylliset selviävät. Ihmissuhteet ovat isossa osassa niin kuin pitää, eivätkä ne ole mustavalkoisia. Hahmoissa on särmää.  

Aikatasoja olisi kyllä voinut ehkä karsia ja esittää menneisyyden tapahtumat takaumina. Sisällysluettelosta voi nähdä, miten paljon niitä on: 1994, 2008, 2020, 2016, 1986. Nuo viisi tulevat jo kahdeksassa ensimmäisessä luvussa! Jos on tarkoitus tehdä helppolukuista proosaa, niin kuin varmasti on, nuo hyppelyt kyllä pudottavat osan lukijoista pois. 

Ja se islantilaisuus, sitä riittää. Erityisen hienoa on, että lukijaa viedään eri puolelle saarta, ja vähän merellekin. 

Satu Rämö: Rósa & Björk

WSOY