Kirkasta kieltä ja siemeniä

Eräs kaunokirjallinen viisaus sanoo, että kurjuutta ei saa kuvata ensimmäisessä persoonassa. Menee ruikuttamiseksi, eikä sellaista kukaan jaksa lukea. Pitää siis valita sivullinen, joka tekee havaintoja siitä jolla menee huonosti, niin kuin esimerkiksi Thomas Mann tekee Tohtori Faustuksessa tai Vladimir Nabokov Sebastian Knightin todellinen elämä -teoksessa. Jälkimmäistä en tosin ole lukenut, mutta Nabokovin nimi näyttää hyvältä tässä. 

Tommi Kinnunen antaa piut paut moisille viisauksille edellispäivänä ilmestyneessä Pimeät kuut -kirjassaan. Sillä vaikka viisaus olisi kuinka viisas, mikään lopullinen ja periksiantamaton totuus se ei ole, taiteella kun on sellainen joustavuus. Kirjan päähenkilö, kuusikymppinen opettaja Elna Suorajärvi, kertoo tarinaansa ensimmäisessä persoonassa, ja vielä preesensissä. 

Ja homma toimii. 

Mikä ei tietenkään ole yllätys kenellekään meistä, jotka Kinnusen kirjoja olemme lukeneet. 

Niin kuin aikaisemmissakin kirjoissaan, Kinnunen aloittaa laatikoimalla itsensä ahtaaseen karsinaan, rajaamalla. Ollaan vuodessa 1947, aikajana on yhden kouluvuoden mittainen. Paikka on jossain Kuusamon takana, selkosilla, johon ei edes tietä mene. Elnan ainoat ihmiskontaktit ovat hänen oppilaansa ja satunnaiset kohtaamiset koulun johtokunnan miesten kanssa, yhtään aikuista puhekumppania ei ole. Mitään valtavan mullistavaa niin kuin murhia tai alienien hyökkäyksiä ei tapahdu. 

Tämä kaikki merkitsee, että kirjoittaminen on lähtökohtaisesti vaikeaa: ajankuvaa varten pitää tehdä tutkimuksia, tapahtumat ja havainnot on löydettävä vähästä, dialogeja ei juuri voi kirjoittaa. Ja juuri sellaisesta paras kirjallisuus sitten syntyy: pienistä, tarkoista havainnoista, yhtä lailla ympäristön kuin ihmismielen. Silloin juoneksi riittää se, kuinka Elna selviää yksinäisyydestään ja ympäristön kitkasta, sairauskin häntä piinaa. 

Pitkin matkaa Kinnunen kylvää pieniä siemeniä: miksi se noin sanoi, miksi se noin teki? Ja sitten kun nämä aluksi huomaamattomilta tuntuvat asiat alkavat lukijalle selvitä, pitää käännellä sivuja ja katsoa, että mitenkä se tuo tuossa sanoikaan ja mikä vuosiluku tuossa olikaan. Siksi en voisi kuvitella tätä(kään) ahmivani äänikirjana. Ja niin Elnasta kasvaa kokonainen ihminen, elämän mittainen. Pieni nostetaan tärkeäksi.

Köyhää on, ja kylmää, ja kurjaa. Mutta jotenkin kaikesta selvitään, kun on pakko selvitä. ”Tämä maa ei kukkasilla koreile”, Kinnunen kirjoittaa sivulla 256, ja se on olennaista. Espanjalainen kirjailija ei voisi kirjoittaa tätä. 

Kaiken kruununa on tietenkin kieli, joka on upeaa. Alusta asti siinä tuntuu joku erityinen kirkkaus. Olisiko tämän vaikutelman syynä kenties aiempaa lyhyemmät lauseet? Vai johtuuko se vain sinisesta kannesta ja siitä, että takakannen ensimmäinen sana on ”jäänkirkasta”? Kaikki on mahdollista. Oli miten oli, kieli lumoaa. 

Vaikka näin: ”Männyt rasahtelevat, kun pakkanen tarttuu niihin kiinni. Tunnen nenässäni sen raudanviileän tuoksun. Rinteitä valuva kylmyys huuhtelee mielestäni kiireen ja velvollisuudentunteen. Minuun jää vain tämä hetki, tämä työ. Vain ranteen liike ja sormien ymmärtämä puuron vastus.” 

Ja onhan siellä kritiikkiä tämän päivän koulua kohtaan, mutta se on toissijainen asia edellä mainitun rinnalla. 

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut

WSOY