Eilen sain päätökseen Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut -kirjan. Se oli niin mainio lukukokemus, että otin perään toisen Christien.
Tämäkin on suomennettu 2000-luvulla, Jaakko Kankaanpää on tehnyt mainiota työtä. Puhujien erilaisuudet tulevat esiin pienin vivahtein, hillitysti. Niin kuin pitää.
Eikä yksikään pelastunut yllätti minut ripeällä tempollaan. No, on selvää, että jos pitää ensin esitellä kymmenen hahmoa ja sitten tappaa heidät yksi kerrallaan, on tempon oltava kova jos haluaa pitäytyä kohtuullisessa mitassa.
Idän pikajunan arvoitus on paljon hitaampi tempoltaan, onhan murhia selvitettävänä vain yksi ainoa. Hercule Poirot lienee kaikille tuttu, enemmän varmaan televisiosta kuin kirjoista, veikkaan. Minullekin tilanne on ollut tämä. Poirot on ruudulla melkoisen överi tapaus (John Malkovichin tulkitsemana toki vähemmän överi), ja oli ilo huomata, että kirjassa hän ei ole ollenkaan sellainen, ainakaan minulle. Lukija kun saa itse päättää hahmon överiyden asteen.
Rakenteeltaan tämäkin on äärimmäisen paljas, eikä Christie yritä mitenkään peitellä tai rikkoa sitä. Miksi peitellä, kun se kerran toimii. Suljetut tilat ovat kirjallisuudessa ihan parasta, missä tahansa muodossa. Taideteoksen vaatima yhtenäisyys kun tulee niihin aivan kuin itsestään. Loppuratkaisun nerokkuus on tietysti se lopullinen niitti, jolla kirja elää ja voi hyvin.
Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus
Suom. Jaakko Kankaanpää
WSOY
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!