Ylimielisyydestä

Ari Turunen on kirjoittanut kaksi kirjaa ylimielisyyden historiasta. Luin ne väärässä järjestyksessä, uudemman ensin. Mutta järjestyksellä ei liene niin väliä. 

Samasta asiasta tämä vanhempikin (2010) kirja kertoo: kuinka usein onkaan menty sössimään esimerkiksi valtakunta tai firma sillä, että on sorruttu ylimielisyyden syntiin. Mielenkiintoista tarinaa tämä on, enimmäkseen kaukaa historiasta. 

Jos en aivan väärin muista, uudempi kirja oli selkeämmin jäsennelty. Tässä loikahdellaan aika lailla. Mutta asian ytimessä pysytellen.

Ari Turunen: Ettekö te tiedä, kuka minä olen. Ylimielisyyden historiaa

Atena

Tätä varten kirjallisuus on olemassa

Aula & co lähetti arvostelukappaleen Jenna Kostetin uudesta Margaretan synti -kirjasta. Saatteessa mainittiin että koska kirja sijoittuu Turkuun, se saattaisi kiinnostaa.  

Kiinnostihan se. Turkuun sijoittuvia kirjoja ei liikaa ole, ja sattuu vielä olemaan niin, että muistaakseni olen joskus kauan sitten ollut tämän kirjailijan musiikinopettaja. Pikaisen silmäilyn perusteella kirja näytti muutenkin kaikin puolin mielenkiintoiselta. 

Juoni kerrotaan takakannessa: ”Nuori Margareta on tuomittu kuolemaan miehensä murhasta ja odottaa Turun raatihuoneen kalseassa tyrmässä tuomionsa täytäntöönpanoa. Kukaan ei ole epäillyn puolella. Juoruilevien kaupunkilaisten mielissä Margareta on kohtalonsa ansainnut.” 

Joten jos odotat kirjallisuudelta jännittäviä ja yllättäviä juonenkäänteitä, tämä ei ole sinulle. Vaikka tilanteessa on dramatiikkaa, se on varsin staattinen ja rajattu. Mistä tässä sitten on kyse? Miksi lukea kokonainen romaani, jos kerran lukija jo aloittaessaan tietää mihin kaikki johtaa? 

Sivulla 264 Kostet vastaa näihin kysymyksiin, kun hän laittaa Marian sanomaan näin: ”Yksinkertainen totuus, sinä sanot. Ei sellaista olekaan.” 

Juuri tätä varten kirjallisuus on olemassa. Osoittamassa, kuinka moninainen on tämä maailma, jossa elämme, ja kuinka moninaisia ovat ihmiset, meistä jokainen. Kirjallisuuden maailma on mustavalkoisen somemaailman täydellinen vastakohta, siksi lukeminen kannattaa aina. Ja kun ollaan tasa-arvon ja pienen ihmisen asialla, tie on hyvä. 

Erinomaista ja erityistä Margaretan synnissä on ajankuva, 1600-luvun Turku todella herää eloon. Muutamissa paikoissa ollaan siinä hilkulla että mennäänkö infodumppaamisen puolelle, mutta enimmäkseen ajankuva on maltillisen pienesti annosteltu. Kostet on tehnyt todella paljon työtä historiallisen tiedon keräämisen kanssa.  

Ehkä vielä ajankuvaakin erinomaisempaa on kirjan tiukasti rajattu kokonaismuoto ja sen kertojaratkaisut. Joka toinen luku puhuu Margaretan suulla, tämä puhelias nainen kertoo monologeina näkemyksiään häntä vartioiville Jakobille ja Henrikille. Joka toinen luku kertoo kaikkitietävän kertojan silmin kaupunginpalvelija Jakobin ja pyöveli Henrikin elämästä. 

Kostetin kieli ei ole mitenkään hankalaa, kirjaa lukee helposti. Koko ajan on jotain mistä lukija haluaa tietää lisää, eli koko ajan on syy kääntää taas seuraavalle sivulle. 

Suhteellisuudentajun nimissä mainittakoon, että Kostetin edellinen teos Linnunluisia jäi minulta kesken. Ehkä luin sitä liian pienissä paloissa, ehkä se ei yltänyt näin korkealle tasolle. En tiedä. Ehkä otan asiasta selvää joskus myöhemmin. 

Jenna Kostet: Margaretan synti

Aula & co

Hannele, näyttelijä, ei yksityishenkilö

Panu Rajalan tuotteliaisuus elämäkertojen parissa sen kuin jatkuu, tuorein teos esittelee näyttelijä Hannele Laurin. 

Hannele Laurin tuntevat kaikki, joten kirjalle on suuri lukijakunta valmiina. Lauri on tehnyt huikean pitkän ja runsaan uran, näytellyt teatterissa, tv:ssä ja elokuvissa kuudella vuosikymmenellä. Parhaiten hänet tunnetaan naisen logiikka -sketseistä tai Hynttyyt yhteen -sarjasta, mutta keveiden bimboroolien vastapainona on lähes koko ajan kulkenut myös painavampaa työtä teatterin puolella. 

Yksityiselämässä on niin ikään tapahtunut paljon, mutta siitä kirja ei kovin paljon kerro. Toki aviomiehet ja erot tulevat mainituksi, mutta kovin henkilökohtaiseksi ei tarinointi mene missään vaiheessa. Päin vastoin, välillä tuntuu siltä kuin lukisi jonkin laitoksen historiaa. Teksti on välillä kuin edesmenneestä kirjoitettua, tapahtumia käydään läpi institutionaalisin silmin tai muuten toisen käden lähteiden kautta.

Syynä lienee ilman muuta Hannele Laurin tiukka rajaus yksityishenkilön ja julkisen minän välillä: edellisestä hän ei ole haastatteluissakaan kertonut juuri mitään, eikä kerro tässäkään. Panu Rajalan kynä kyllä kulkee, joten kirjaa lukee mielellään. Se on kiinnostava näistä puutteistaan huolimatta. 

Panu Rajala: Hannele, näyttelijä

Otava

Niin paljon jää sanomatta

E-kirjapalvelujen paras puoli on, että jatkuvasti törmää kirjoihin joiden olemassaolosta ei tiedä. Kauko Röyhkän Vaeltava vitsaus -muistelmateos on aivan uusi, ja mielenkiintoinen, koska se kertoo mm. Narttu-vuosista. 

Röyhkä on kaikin puolin kiinnostava, sekä musiikki että kirjat ovat kolahtaneet allekirjoittaneeseen. Ei aina täysillä, mutta usein. 

Tällä kertaa on sanottava, että Röyhkä hukkaa mahdollisuutensa. Vaeltava vitsaus on hiukan hutiloitu välityö. Muistelmien ensimmäinen osa keskittyi Röyhkän lapsuuteen, joten voisi odottaa että lapsuuden jälkeistä elämää pilkotaan moneenkin muistelmaosaan. Mutta ei, tässä kirjassa käydään läpi koko lapsuuden jälkeinen elämä, aina pandemiaan asti. Koko valtava tuotanto kiidetään pikavauhtia, ja mukana on paljon kokonaisia lauluntekstejä, jotka tuntuvat siltä että koitetaan vain saada sivumäärää kasvatettua. ”Siinä välissä tehtiin pari levyä” -tyyppisiä oikaisuja tulee vastaan tämän tästä. Olisi ollut tosi mielenkiintoista kuulla varsinkin kirjojen syntyajatuksia. Niitä ei kirjassa ole juuri lainkaan. 

Toki Vaeltavassa vitsauksessa on monenlaisia sattumuksia ja anekdootteja, ja sitä lukee ilokseen. Teksti kulkee. Mutta niin paljon jää sanomatta. Tai sitten Röyhkä ei vain muista. En kyllä muistaisi itsekään.  

Kauko Röyhkä: Vaeltava vitsaus. Muistelmat 2

Docendo

Elämäkerta ei ole terveystuote

Kaija Koo -elämäkerran esipuhe uhkaa suistaa tämän lukijan heti kättelyssä pois kirjan parista. ”Nyt 58-vuotiaana taiteilijana ja aikani täällä telluksella hyörineenä ja pyörineenä pieni pateettinen pohdinta on paikallaan. - - Taiteilijoiden kaulaan ripustetaan jo syntymässä avain salaiseen porttiin, jota raottaessaan he päästävät ulos sellaistakin, mitä eivät haluaisi tänne livahtavan.” Siinä ohessa Kaija Koo rinnastaa itsensä Aleksis Kiveen, Eino Leinoon ja L. Onervaan. 

Huh huh! Tietääkseni Kaija Koolla ei ole sitten niin minkäänlaista tekemistä taiteen kanssa. Viihteen kyllä, mutta nämä ovat kaksi aivan eri asiaa. Kaija Koo ja Eino Leino eivät kuulu samaan porukkaan.  

Kun esipuheen järkytyksestä on päässyt yli, kirja nappaa mukaansa. Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen toimittaja Jouni K. Kemppainen on taitava kirjoittaja, ja Taipumaton on hyvä kirja. Sujuvaa tekstiä, mielenkiintoinen tarina, mielenkiintoisia anekdootteja. Joista mehevimmät on toki jo siteerattu iltapäivälehdissä. 

Pitkä ura monine nousuineen ja laskuineen tarjoaa hyvät puitteet, ja draamallinen kaari syntyy kuin itsestään avioliitosta. Rakastuminen, tuottelias työvaihe, miehen alkoholismi ja sortuminen sekä lopuksi vapaus. Kaija Koo on 2000-luvun itsenäisen ja vahvan naiseuden ikoni ja symboli, ja viihteen timantinkova ammattilainen. 

Tarinalle on myös kovasti eduksi, että Kaija Koo on 80-luvun kasvatti. 80-luvulla kasvaminen kun tarkoittaa alkoholin kanssa läträämistä ja sekoilua. Sellaisesta on paljon hauskempi lukea kuin streittaamisesta tai jumpassa käymisestä tai sukulaisten tapaamisesta kahvikupin äärellä. Kahvittelu on varmaan terveellisempää, mutta hyvä elämäkerta ei ole terveystuote, se on mielenkiintoinen tarina. Niin kuin tämä on. 

Jouni K. Kemppainen: Kaija Koo. Taipumaton

WSOY

Tuomas Kyrön parhaat jutut ovat piilossa täällä

Suomalainen Plus -palvelusta löysin Tuomas Kyrön vuonna 2011 julkaistun Taide ja tolkku -nimisen kirjan. En ollut semmoista ennen huomannut, tutustutaanpa siis. 

Suhteeni Tuomas Kyrön kirjoihin on kaksijakoinen. Mielensäpahoittajat ovat mahtavia. Niitä on kiva lukea, koska idea on niin hyvä ja toimiva. Sitten on ne muut romaanit. Niistä en ole syttynyt ollenkaan, ei vaan nappaa. 

Taide ja tolkku alkaa kokoelmalla Kyrön kolumneja. Ne ovat silkkaa mielensäpahoittajaa, vain ilman Mielensäpahoittaja-nimistä päähenkilöä. Hauskoja pikku juttuja, valituksia ja sen sellaisia. Kymmenen vuoden ikä näkyy: jutut näyttävät nyt kertovan viattomuuden ajasta, sellaisesta ajasta jolloin ihmiset eivät vielä olleet laminoituneet näyttöjensä ääreen. Se on kyllä hyvä huomio tehdä, vain kymmenessä vuodessa koko ihmiskunta on vaihtanut sosiaalisen elämänsä säälittävänsurkeaan ruuduntuijotteluun. Tämä on karmeaa, katsoinpa asiaa isän tai opettajan näkökulmasta. 

Kolumnien julkaisualustat olisi ollut kiva mainita. 

Kolumnien jälkeen tulee sarjakuvia, yhden kuvan strippejä. Niissä seikkailee Läskipää, tuo sama joka on kirjan kannessa. En ole erityisesti sarjakuvien ystävä, joten selailin ne miten kuten läpi. Ihan kivoja. 

Sarjakuvien jälkeen tulee yllätys, Kyrön kirjoittamia novelleja. Ja millaisia ne ovat, aivan loistavia! Ne ovat kirjallisuutena parasta mitä olen Kyröltä koskaan lukenut. Miksi ihmeessä Kyrö ja WSOY ovat halunneet piilottaa nämä novellit jonnekin kolumnien ja sarjakuvien taakse? 

Merkillinen ratkaisu, merkillinen kirja. 

Tuomas Kyrö: Taide ja tolkku

WSOY