Koululaistasolla

Täällä Kanariansaarilla ihminen kaipaa kevyempää luettavaa. Suomalainen Plus tarjosi Viiviä ja Wagneria, mennään sillä. Aihepiirikin liippaa liki. 

Yllätys oli, ettei tämä ollutkaan sarjakuvakirja. Tämä on pienoisromaani. Tämä on myös erinomainen osoitus siitä, millaista julkaisupolitiikka toisinaan on. Kenenkään muun kirjoittamana tämä ei olisi päässyt julkaisukynnystä lähellekään. Onhan tarinassa konfliktia ja käänteitä, mutta voisin kuvitella monen yläkoululaisen kirjoittavan paremmin. 

Jussi ”Juba” Tuomola: Viivi ja Wagner Teneriffalla

Otava

Älä puhu älykkyydestä

Älykkyydestä ei romaaneja ole juuri kirjoitettu. Syy selviää viimeistään Antti Kivimäen ÄO 131 -kirjaa lukiessa. Miellät itsesi älykkääksi. Teet nettitestin, joka tukee ajatuksiasi, lupailee mensalaistasoa. Olet siis älykäs. Mitä sitten? Miten tätä tietoa voi käyttää hyväkseen? Selvää on, että tästä tiedosta pitää ottaa kaikki irti. Muu olisi silkkaa tuhlausta, aivokapasiteetin hukkaan heittämistä.

ÄO 131 kertoo Gabrielista, jonka älykkyysosamäärä on 131. Hän ei pidä kynttiläänsä vakan alla. Kirja kertoo siitä, kuinka mahdoton keskustelunaihe älykkyys on, ainakin sille joka on älykkääksi testillä osoitettu. Sosiaalisissa tilanteissa ei ole kuin hävittävää, ja kirjalla on aika selkeä sanoma: ihan kaikkea ei sovi sanoa. Ja tietenkin tämä kirja kertoo myös sosiaalisen median tietäjistä. 

Päähenkilö Gabriel mieltää katsovansa maailmaa muita ylempänä, koska on älykäs. Kivimäki laittaa lukijan katselemaan Gabrielia vielä ylempää, ja se on ainoa oikea kertojanratkaisu tähän kirjaan. Samaten älykkyydestä kertovassa kirjassa on ilmiselvästi oltava pornoa, äärimmäisen henkisyyden vastineena ja tasapainottajana äärimmäistä lihallisuutta. Mainioita ratkaisuja, hieno kirja. Hieno on myös rakenne, kasvaa ja huipentuu juuri niin kuin pitää. 

Yksi asia kummastuttaa: päähenkilö oli lapsena Timo, aikuisena Gabriel, miksi tätä ei avata lainkaan?

Antti Kivimäki: ÄO 131

Atena

Teatteri Akselin Mielensäpahoittaja naurattaa ja liikuttaa

Olen lukenut kaikki Mielensäpahoittaja-kirjat, ja teatterissakin olen sen nähnyt kaiketi pari kertaa. Parhaiten homma toimii mielestäni kirjoissa: voi keskittyä tuon hahmon henkiseen puoleen, eikä fyysisellä olemuksella ole niin väliä.

Teatteri Akselissa ei ole pandemian takia tullut käytyä vuoteen, joten oli ilo päästä Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja -näytelmän ennakkonäytökseen katsomaan, kuinka tästä henkisyyden ja fyysisyyden hetteiköstä on siellä selvitty. 

Koska kirjat ovat lähes monologeja, jokainen Mielensäpahoittajan näyttämöversio seisoo tai kaatuu pääosan esittäjän mukana. Sanottakoon heti suoraan, että Teatteri Akselissa tämä onnistuu erinomaisesti. Kari Päiviö on kerrassaan mainio Mielensäpahoittaja, todella luonteva ja omannäköisensä hahmo, hän ei millään lailla yritä kopioida aiempia Mielensäpahoittajatulkintoja. Juuri niin kuin ohjaaja Kauno Takarautio käsiohjelmassa sanoo: ”Ei se mikään vanha äreä ukko ole! Ei ole, vaan vaan lausuu teräviä ja tarkkoja mielipiteitä tästä ajasta.” Lempeä ja ymmärtäväinen, elämää nähnyt tyyppi tämä on, ja Päiviö tekee roolin mitään alleviivaamatta ja korostamatta, pienin elein. Pitkään elänyt ihminen on viisas eikä pelkää mitään eikä ketään, korkeintaan säpsähtää omia ennakkoluulojaan. 

Lotta Peltola on Mielensäpahoittajan emäntä. Hän on nuori, juuri se emäntä, jonka Mielensäpahoittaja haluaa muistaa nyt, kun vanha emäntä on dementoituneena hoitokodissa. Juha Nordman on Mielensäpahoittajan poika. Kumpikin näyttelee sopivan pienesti, samalla aaltopituudella päähenkilön kanssa. 

Muut roolit ovatkin sitten aivan överiksi vedettyjä, mikä on sekin toimiva ratkaisu, sillä Mielensäpahoittajan vähäeleisyys korostuu hienosti näitä karikatyyrejä vasten. 

Kirsikkana kakun päällä on Mielensäpahoittajan alter ego, jonka äänenä kuullaan Vilja Aavikkoa. En tiedä onko tämä dramaturgi Snoopi Sirenin vai ohjaaja Kauno Takaraution idea (veikkaan jälkimmäistä), mutta aluksi kummalliselta tuntunut idea nuoresta naisäänestä välillä kertomassa Mielensäpahoittajan mietteistä osoittautui todella toimivaksi. Alter ego nimittäin oli se, joka loppumetreillä nosti näytelmän komediasta puhuttelevaksi ja koskettavaksi, jopa liikuttavaksi teatterikokemukseksi. 

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

Teatteri Akseli, Humalistonkatu 8, Turku

Ohjaus Kauno Takarautio

Maailma intressien läpi

Antti Halmeen Saattaen vaihdettava tuli puolivahingossa eteeni pari vuotta sitten, ja se oli oiva opus. Tuore Rokkikukkopilli on saanut paljon mainostilaa, joten miksi en sitäkin lukisi. Kertoohan se musiikista, joka on minun heiniäni.

Kirjan nimi on pöljä, oivalluksen taso on kauniisti sanottuna alhainen eli matala. Varsinkin kun pilli ei liity tarinaan mitenkään. 

Eikä homma lähde muutenkaan kovin lupaavasti käyntiin. Welcome To The Jungle ilmestyi 1987, joten tapahtumavuonna 1986 se ei soinut kenenkään suomalaisen koululaisen päässä. Seuraavassa luvussa musiikinopettaja on krapulassa käytyään karaokebaarissa. Tiedoksi kirjailijalle: emme me musiikinopettajat kyllä käy karaokebaareissa, ainakaan laulamassa. Viettävätkö matemaatikot iltojaan toisen asteen polynomifunktioiden parissa? Klassisen sinfonian esimerkkeinä käytetään Händeliä, Bachia ja Tsaikovskia, joista vain viimeksimainittu kirjoitti sinfonioita siinä mielessä kuin ne nyt mielletään - ja klassinen sinfonia tietenkin viittaa luontevimmin klassismin aikaan, jota kukaan noista ei edusta. Dempe-rumpu on oikeasti djembe, diggeridou yleensä didgeridoo, asteikko ei voi olla polyfoninen, pianon korkein sävel ei ole subkontraoktaavin A. 

Pieniä asioita, jotka hoituisivat sillä että joku asiaa tunteva lukisi käsikirjoituksen. Ei voi olla kovin vaikeaa järjestää. Varsinkin kun on juuri lukenut Katja Ketun Ismo Alanko -fiaskon, ei näitä jaksaisi.

Sittemmin kyllä paranee. Tarina on nimittäin oikein hyvä. On kaksi luokkakaverusta, jotka soittivat aikanaan samassa bändissä, mutta jotka elämä vei eri suuntiin. On Leevi, josta tuli musiikinopettaja alakouluun. Leevin vaimo on hiljattain kuollut, arki on tasaista ja arkista. On Jesse, josta tuli maailmantähti, love metalin Ville Valoakin suurempi kansainvälinen stara. 

Molemmilla on vaikeaa omassa elämässään, kovin eri tavoin tosin. Jesse tulee Suomeen, ja näitä vaikeuksia aletaan peilata toisiaan vasten. Tarinassa on tiettyjä yhtäläisyyksiä Juha Itkosen rokkitähtiromaaneihin Anna minun rakastaa enemmän ja Palatkaa perhoset. Halme tosin kertoo paljon tiiviimmin ja sähäkämmin, ja kumpikin tapa toimii. Tietenkin. 

Lisäksi on Leevin tytär Alina ja Leevin naisystävä Kati, ja joukko pienempiä hahmoja. Kaikki tarpeellisia. Samoin kuin edellisessä Saattaen vaihdettava -romaanissa tässäkin eri kertojanäänet ovat hienosti keskenään erilaisia, hahmot näkevät maailman omien intressiensä läpi. Toimii. 

Konflikteja on sopivasti, tunneskaala on laveasti käytössä, mutta ennen kaikkea tämä on hyvän mielen romaani. Ja loppuratkaisua joutuu jännittämään tai ainakin odottamaan, Halme ei sorru ilmeisiin valintoihin. 

Antti Halme: Rokkikukkopilli

Atena

Helsingin kirjamessut 2021

Kyllä on remuttu kulttuuritapahtumissa tänä syksynä kuin varsat nuorina. Konserteissa ja teattereissa, Turun kirjamessuilla, ja kuukauden sisään on tullut kymmenen museokäyntiä. Helsingin kirjamessuilla olimme me ja 52 000 muuta, aika hienoa!

Näiltä portailta se aina alkaa. Sukellus muurahaispesään. Kivaa on seikkailla sinne tänne yleisömeressä ja istahtaa suunnittelematta kuuntelemaan mitä sattuu. 

Niin kuin esimerkiksi Piia Leinon ja Tiina Raevaaran keskustelua tappavasta teknologiasta.

Messuilla saattoi myös nähdä Camilla Läckbergin menevän kaappiin.

Tai sitten haahuilla päämäärättä sinne tänne.

Tämänkertaisten messujen parasta antia oli kuitenkin Teos-kustantamon pienessä tilassa järjestämä bloggaritilaisuus, jossa viisi kustantamon kirjailijaa kertoi uusista teoksistaan. Juha Hurme, Matias Riikonen, E. L. Karhu, Marjo Niemi ja Alexandra Salmela olivat kaikki todella kiinnostavia hahmoja, kukin omalla tavallaan. Taiteilijoita, isolla T:llä. Kotiinviemisiksi tuosta tilaisuudesta saimme Matias Riikosen Mataran ja Juha Hurmeen kääntämän Seitsemän veljestä. 

Helsingin kirjamessut 2021 

Katastrofi ja fiasko samassa paketissa

Katja Ketun kirja Ismo Alangosta sai kansikuvajutun Hesarin Kuukausiliitteeseen. Ja sen päälle hirvittävät haukut samaisen lehden kulttuurisivuilla. Ja kohta myös Suomen Kuvalehdessä. Pitäähän sellainen lukea.

Arviot pitävät paikkaansa.

Ehkä Katja Ketulla on ollut hirvittävä kiire, tai sitten hänellä on lukihäiriö.

Johnny Knigalla ei ole kustannustoimittajia, ei ainakaan tälle kirjalle.

Yksikään ihminen ei ole lukenut tätä kirjaa ennen kuin se on julkaistu.

Tai sitten joku on julkaisuvaiheessa sabotoinut kirjan.

Mikään muu ei voi selittää sitä kirjoitus-, asia- ja typografiavirheiden määrää, joka tässä kirjassa on. Puhumattakaan siitä, kuinka samat asiat sanotaan yhä uudestaan ja uudestaan. Paljon olen lukenut, mutten koskaan näin huonosti rakennettua. 

Kaikesta huolimatta tämän jaksaa lukea, ihan helpostikin. 

Koska Ismo Alanko on niin ainutlaatuinen ja kiinnostava hahmo, niin älyttömän monipuolinen ja aina uudistuva. Näitä adjektiiveja kirja kyllä selittää, ja hyvä niin. Vaikka ne ovat kiinnostavia ja pakollisia adjektiiveja Ismo Alangon kohdalla, se tärkein jää käsittelemättä, tai ainakin kovin vähälle huomiolle.

Nimittäin se, että Ismo Alanko on saanut koulutusta musiikkiin. Se on hyvin erikoista poptähtien keskuudessa. Käytännössä kaiken popmusiikin tekevät alaa opiskelemattomat ihmiset, fiiliksellä sointuja ja säveliä toistensa perään paiskoen. Eikä siinä mitään, jos kerran hyvää ja vetävää musiikkia syntyy. Mutta juuri tässä kirjassa olisi ollut hyvä pohtia, kuinka juuri Ismo Alanko kykenee tekemään hyvää popmusiikkia siitä huolimatta, että hän on koulutettu. Kokemukseni mukaan nimittäin koulutettua musiikki-ihmistä alkavat kiinnostaa muunlaiset asiat, eikä poppikappaleita tule tehtyä, kun tietää että se ja se sointukulku ja melodia on jo siinä ja siinä biisissä eikä niitä siksi enää voi käyttää. Tämä näkyy juuri Alangon tuotannossa äkkiväärinä käänteinä sekä Alangon uralla että biiseissä, mutta siitä ei järin puhuta.

Ja niitä parjattuja juoppojuttuja kirjassa on paljon, koska popmaailma 80- ja 90-luvuilla oli sellainen.

Katja Kettu: Ismo Alanko

Johnny Kniga