Mainio opus!

Heli Laaksosen runokirjoja olen lukenut monta, mutta ennen blogiaikaa. Asiantila piti korjata, joten hankinpa Jatkos-kirjan ja luin sen. 

Jatkos ja edeltävä Luonnos eivät taivu määrittelyihin. Runokirjoja ne eivät ole, korkeintaan runollisia. Tekijä itse määrittelee ne ”kaunotiatoluantokirjoiksi” tai ”luantoesitelmiksi”. Ne ovat syntyneet, kun Laaksonen opiskeli luonto- ja ympäristöneuvojaksi, ”koulun penkil Livias”. Kirjakaupassa kirjat kuitenkin löytyivät pitkän etsinnän jälkeen runohyllystä (joka ei ollut saanut edes kylttiä…).

Mainio opus! 

Kirjassa on noin sata parin aukeaman mittaista lyyristä tietoiskua suomalaisista luontoasioista kuten porosta, siilistä, pölystä tai punanäpystä. Enimmäkseen kieli ei ole lounaismurretta, mutta sentään toisinaan. Tekstit ovat hauskoja ja viisaita, positiivisia, niin kuin Laaksosen tekstit tapaavat olla. Sen lisäksi ne ovat valistavia. 

Lukeminen on nautinto.

”Joidenkin mielestä rotta on söpö suorastaan.

Rottien äideistä nyt vähintäänkin.”

Tai

”Virallinen vahvistus puuttuu,

mutta on oletettavaa,

että kaikista sienistä

juuri herkkutatille puhutaan eniten.

Mikä mamman pikkumussu siäl o!

Tul tän mun kori, tul nyy vaa.”

Heli Laaksonen: Jatkos

Otava

 

Toinenkin kelpo dekkari kesäloman kunniaksi

Luinpa kesäloman kunniaksi vielä toisenkin dekkarin. Anne Manner on kirjoittanut useita dekkareita ja lastenkirjoja, tämä Juoksuhiekka on vuodelta 2023.

Tarina käynnistyy hitaasti mutta varmasti, ensimmäiset satakunta sivua käytetään hahmojen esittelyyn ja syventämiseen. En muista onko se tavallista dekkareissa, mutta luulisin että ei. Ratkaisu joka tapauksessa toimii, tuttuus lisää kiintymystä ja sitä myötä jännitystä. Toki väläyksiä pahuudesta näytetään.

Päähenkilö on paikallislehden toimittaja Hanna, ja hänen avomiehensä Ville on poliisi. Arkea kotioloissa ja työpaikoilla kuvataan paljon, mikä on hyvä. Pienellä paikkakunnalla alkaa tapahtua murhia, ja lukija tietää koko ajan enemmän kuin päähenkilöt. Ei kuitenkaan kaikkea, joten syitä sivujen kääntämiselle löytyy. 

Monet tapahtumat näytetään kahden tai jopa kolmen eri hahmon näkökulmasta, mikä toimii, mutta paikoin tuo pientä tyhjäkäyntiä. 

Taustatyöt esimerkiksi ruumiinavausten suhteen on tehty hyvin. Joitain epäloogisia yksityiskohtia silti on, kuten esimerkiksi se, että hahmo haluaisi lähteä ”ravitsevan” aterian jälkeen juoksulenkille. Ei muuten onnistu. 

Teksti juoksee kyllä mainiosti, kerronta on selkeää. Minua tosin häiritsee lauseenvastikkeiden suuri määrä. 

Anne Manner: Juoksuhiekka

Lector kustannus

Mene päivätöihin, perusta perhe, harrasta liikuntaa

Kolmas Lapinreissulla kuunneltu elämäkerta oli Samuli Putron Elämäni miehet. Se ei ole elämäkerta, mutta kuitenkinne on. 

Putro kertoo kirjassa elämänsä varrella tärkeiksi osoittautuneista hahmoista, jotka ovat miehiä. Naisiakin joukossa on, mutta näkökulma on tässä kirjassa miehinen. 

Tämä kirja edustaa melko puhtaasti sitä omaelämäkerrallista traumakirjallisuutta, josta Joel Haahtela juuri äskettäin kirjoitti Parnassossa ansiokkaasti. Putro käy terapeutilla valittamassa kurjuuttaan ja kirjoittaa siitä kirjan. Ruikuttaa ja häpeää. Ja kirkastuu lopussa. Huoh. 

Kyllä tämän kuunnella jaksoi, lukea en ehkä olisi viitsinyt. Kuuntelemista helpotti, kun aina välillä suljimme äänikirjan ja laitoimme soimaan Putron musiikkia. Milloin jätkät tulee on kyllä sellainen helmi, että alta pois. Sekä tekstin että sovituksen puolesta. 

Jos olisin lukenut, olisin ajatellut, että mene päivätöihin, perusta perhe, harrasta liikuntaa. Sillä tavalla ihmiset ovat kautta aikojen saaneet asiansa ja arkensa rullaamaan. Ja sitten olisin sulkenut kirjan ja siirtynyt seuraavaan, niin kuin olen viime aikoina monesti tehnyt.

Hassua on, että kaikki kolme Lapinreissulla kuunneltua kirjaa ovat samalta kustantajalta. 

Samuli Putro: Elämäni miehet

WSOY

Naamallaan lumessa

Koska Astrid Lindgrenin elämäkerta osoittautui hyväksi automatkailun piristykseksi, jatkoimme samalla linjalla. 

Jos Astrid Lindgrenillä oli tapahtumatäyteinen elämä, ei Neil Hardwick jää kakkoseksi. 

Kehyskertomuksessa Hardwick on kaatunut lumihankeen naamalleen ja odottaa kuolemaa. Odotellessa hän muistelee elämäänsä ja ihmisiä sen varrelta. Kehyskertomus ei tietenkään ole totta, mutta muu ehkä on. Kerrontaa sävyttää ironia ja epäily, mikä tekee kirjasta erinomaisen viihdyttävän.

Sillä viihteentekijänä Hardwick tunnetaan. Tankki täyteen ja Sisko ja sen veli ovat kiinteä osa kaikkien keski-ikäisten suomalaisten sielunmaisemaa. Hardwick itse pitää suurimpana saavutuksenaan talk shown jaksoa, jossa Juice, Irwin ja Vexi Salmi keskustelivat. Ja onhan tuo jakso komeaa tv-historiaa, YouTubesta olen sen pariin kertaan katsonut.

Hardwick vaatii toistuvasti itseltään namedroppingia, ja sitä saadaan. Mielenkiintoisia tarinoita tv- ja teatterimaailmasta. Ei aikajärjestyksessä, mikä on oikein toimiva ratkaisu. 

Suosittelen automatkailijoille ja kaikille muillekin, joilla on ikää riittävästi. 

Neil Hardwick: Poistetut kohtaukset. Muistelmat

Suom. Tero Valkonen

WSOY

Hyvää autokuunneltavaa

Teimme kesälomamatkan Lappiin, koska en ole siellä oikein käynyt. Pellossa olin joskus bändiaikoina keikalla, mutta eipä sieltä kummoisia muistoja ole jäänyt. Autossa ehdittiin kuunnella kolmekin kirjaa.

Astrid Lindgren -elämäkerta on pitkä, eikä suotta. Kirjailija eli pitkän elämän, ja monenlaista tapahtui. 

Lapsuudesta Lindgren hyppäsi aikuisuuteen oikotietä, kun hän tuli äidiksi kovin nuorena. Lapsi piti mennä synnyttämään Tanskaan ja antaa sijaiskotiin. Tällä oli kirjan mukaan iso vaikutus siihen, että Lindgrenistä kuoriutui lastenkirjailija. 

Tunnettujen kirjojen synty käydään huolellisesti läpi, ja ainakin minulle uutta oli Lindgrenin myöhempien aikojen poliittinen aktiivisuus. 

Kirja on huolellisesti tehty, ja elämäkerta tuntui sopivan autokuunneltavaksi erinomaisesti. Elämäkerta kun kestää oikein hyvin keskeyttelyn ja tauot. Hassua on, että samoihin aikoihin Hesari julkaisi kaksikin juttua Lindgrenistä.

Jens Andersen: Astrid Lindgren. Tämä päivä, yksi elämä.

Suom. Kari Koski

WSOY

 

Kelpo dekkari joulukuisesta 40-luvun Savonlinnasta

En yleensä lue dekkareita, joten kesäloman aluksi ajattelin tehdä poikkeuksen. Storytelistä löytyi Anne Frostin Anna Mantken salaisuus, jolla lomailu lähti mainiosti käyntiin.

Kirjan tarinalla on todellisuuspohjaa: savonlinnalaiseen pankkiin unohtui itsenäistymisen melskeissä miljoona-aarre. Kirjassa eletään vuoden 1945 joulukuuta, ja tuo aarre varastetaan antiikkiliikkeen ikkunasta. Siitä alkaa seikkailu. 

Savonlinna on tuore ympäristö, en muista lukeneeni ensimmäistäkään Savonlinnaan sijoittuvaa kirjaa. Google Maps auttaa hahmottamisessa, on hauskaa etsiä kadunnimiä ja luoda miljöötä mielessään kartan avulla. Ensimmäisen kerran tein niin Joyce Carol Oatesin Putous-kirjan kanssa joskus silloin kun Google Maps oli aivan uusi, ja se oli mieleenjäävä kokemus. 

Anna Mantken salaisuuden keskiössä on tietenkin poliisi, Johannes Mäkiaho, ja hänen ympärillään poliisikollegoiden lisäksi lääkäreitä ja muita kaupunkilaisia. Tarina mutkittelee moneen suuntaan, vääriä vihjeitä seuraillaan, jotain oivalletaan, yllätyksiä tapahtuu, aivan niin kuin hyvässä dekkarissa kuuluu.

Mainioita hahmoja riittää, kuten yrttihoitoja tekevä lääkärin kotiapulainen tai muutama romanihahmo. Romanikulttuurin käytännöt aiheuttavat hyvää hankausta tarinaan, vaikka joitain niistä alleviivataan vähän liiankin paljon. 

Tarinan rytmitys toimii hyvin, Frost osaa venyttää hetkiä luodakseen jännitystä. Lopussa on komea huipennus, ja aivan viimeisenä vielä keikaus. 

Anne Frost: Anna Mantken salaisuus

Lector kustannus