Toinen romaanini Lentotähti sijoittuu 1900-luvun alkuvuosiin, ja sen kieli on lyyrisen vanhanaikaista. Kirjan alaotsikko on ”sinfoninen runoelma”. Aitoa 1900-luvun alun kieltä Lentotähti ei kuitenkaan ole, koska mitään aitoa 1900-luvun alun kieltä ei ole olemassa. Silloin kirjoitettiin monilla eri tavoin, aivan niin kuin nyt. Kieli on toki muuttunut ja kehittynyt, mutta moninaista se on ollut aina.
Lentotähdessä on paljon sitaatteja, lainauksia, alluusioita, varastettuja sanoja, lauseita ja tarinoita. Kahdesta syystä: koska historiallista romaania ei voi kirjoittaa ilman niitä, ja koska sellaisten etsiminen ja pyörittely on äärimmäisen hauskaa.
1) Varastetut sanat. Jos haluaa kirjassa antaa vanhanaikaisen vaikutelman, on pakko lukea vanhoja tekstejä ja ottaa niistä vaikutteita. Etsiä yksittäisiä sanoja, ilmauksia, sanajärjestyksiä. Koska mitään muuta tietä menneeseen ei ole. Sanat ovat historian palasia siinä kuin esineet, osoitteet ja ihmiset. Tällaisia sanapalasia etsin lukemalla tuon aikakauden romaaneja, sanomalehtiä ja elämäkertoja, mutta parhaaksi lähteeksi osoittautuivat runot. Ja runoilijoista antoisimmiksi osoittautuivat Eino Leino, Anna Ahmatova ja yllättäen myös Lassi Nummi, joka ei ollut edes syntynyt Lentotähden tapahtumien aikoihin. Sekä tietenkin tarinassa keskeinen Bertel Gripenberg. Palaset ovat enimmäkseen niin pieniä, ettei niitä voi tunnistaa lainoiksi, mutta on siellä esimerkiksi eräs Hymyilevän Apollon säkeitä myötäilevä virkekin mukana.
2) Varastetut lauseet. Juonen katalyyttinä toimiva konserttiarvostelu koostuu kokonaan varastetuista lauseista, kaikki on lainaa Seppo Heikinheimon ja Erik Tavaststjärnan sanomalehtikritiikeistä. Idea on sama kuin Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaanissa: kirjailija on tunnetusti sanonut, että kaikki kirjassa esitetyt kauheudet ovat joskus jossain oikeasti tapahtuneet. Törkeää kritiikkiä on ollut aina, eikä tuon murskaavan arvion koostaminen siksi ollut järin vaikeaa - kunhan sopivat lähteet löytyivät. Joitakin yksittäisiä sanoja tai ilmaisuja olen toki vaihtanut, jotta tekstistä tulisi yhtenäinen, mutta enin osa on suoraa lainaa tai varastamista.
Tarinan lomaan sijoitetuissa epikriiseissä on myös varastettuja lauseita tai niiden palasia. Selasin useita väitöskirjoja ja muita lähteitä löytääkseni autenttista 1900-luvun alun lääkärikieltä, ja niiden kieli osoittautui lähes lystikkään kohosteiseksi, ”mielenlaatu rajullinen ja kiivas”, ”makaa sykertyneenä polvet leuan alla”. Kaikista en tosin muista enää, mikä on lainattua ja mikä itse keksimääni. Samoista lähteistä löysin myös tietoja hoitomuodoista, diagnooseista ja lääkityksistä sekä mielisairaaloiden laitteista ja tiloista.
3) Sitaatit. Eino Leinon repliikit ovat kaikki peräisin hänen runoistaan. Tähän en voinut ottaa tunnetuimpia säkeitä, etteivät lainat olisi liian ilmeisiä ja sellaisina naiiveja. Ninonin suuhun laitetut sanat kirjan lopussa ovat niinikään peräisin Ninon de l’Enclos’n (1620-1705) teksteistä. Olen itse suomentanut ne englannin kielestä, koska suomennoksia ei ole olemassa. Kirjassa mainituilta kirjailijoilta ja muusikoilta olen myös varastanut tekstinpätkiä.
4) Varastetut tarinat. Emilien muistot ja muut tarinat ovat enimmäkseen itse keksimiäni, mutta moni niistä on varastettua alkuperää. Yksi on peräisin vuoden 1918 Helsingin Sanomista, jotkut Toivo Kuulan kirjeistä, jotkut Alma Kuulan päiväkirjasta. Joissain tarinoissa on palasia historiaa käsittelevistä tietokirjoista, kuten Teemu Keskisarjan Viipuri 1918 -teoksesta tai Säiniön historiaa käsittelevästä kirjasta. Historiallista romaania on mahdotonta kirjoittaa ilman tällaisia lainattuja palasia.
Lentotähden luvussa 59 viitataan siihen, että kirjassa on paljon muualta lainattua: ”Sanoo hoitajalle toistuvasti tekstin olevan ’osaksi hyvin surullista totta, osaksi ilkeää mutta oikeutettua valhetta, ja varkautta kaikki tyynni’.” Samanlaisen itsetietoisuuden kirjoitin myös esikoisromaanini Naarasperhon sisään. Ne lienevät siksi postmoderneja molemmat, eivätkö itsetietoisuus ja lainaaminen ole juuri postmodernin keskeiset tunnusmerkit?
Tuon edellä mainitun virkkeen on tarkoitus myös avata sellainen tulkintamahdollisuus, että Lentotähti onkin Emilien kirjoittama. Ja sille, joka tietää, että jotkut Emilien omikseen kirjoittamat muistot ovat peräisin Alma Kuulan päiväkirjasta, tarina näyttäytyy myös kielellisenä kostona. Hylätty nainen on kateellisena ja katkerana ominut parempaan elämään päätyneen naisen sanat itselleen.
Lentotähden lukijan ei tietenkään tarvitse tietää mitään edellä sanotusta ymmärtääkseen tarinaa ja pysyäkseen kärryillä.
Mutta kyllä kirjallinen varastaminen on nautinnollista touhua, sen tietää jokainen kirjoittaja.
