En tykkää sotakirjoista, enkä niitä siksi lue. Joel Hohkon Volodjan pojat -kirjaa on moni kehunut, joten päätin tehdä poikkeuksen ja katsoa, mitä se pitää sisällään.
Ja kyllä, tämäkin on kertomus tyhmistä, huonolla itsehillinnällä varustetuista ihmisistä. Mutta millainen kertomus! Kustantaja hehkuttaa Hohkon kerrontaa mestarilliseksi, ja olen ihan samaa mieltä. Tämä on kaikin puolin upea kirja, vaikka aihe ei kiinnostaisikaan.
Hohkolla on täydellisesti hallussa jokainen hyvän proosakirjoittamisen juttu. ”Jotain alla, jotain kohti.” Asioita ei sanota suoraan, ja odotuksia ladataan. ”Näytä, älä kerro.” Kenenkään tuntemuksia tai reaktioita ei kerrota, ainoastaan näytetään se, mitä tapahtuu. Ei lauseenvastikkeita, hyvin vähän adjektiiveja. Elävää ja rikasta kieltä. Ja mitä niitä nyt onkaan.
Teksti rullaa erinomaisesti. Luvut ja lauseet ovat tiukkoja ja kerronta tiivistä ja ripeää. Usein seuraava virke kertoo aivan eri asiasta kuin edellinen. Asiat sanotaan epäsuorasti, tekemiset ja ajatukset limittyvät. Dialogia on vähän. Erikoisesti yhdessäkään dialogissa ei kerrota, kuka puhuu. Lukija laitetaan päättelemään itse, ja toisinaan sillä ei ole niin väliä kuka on äänessä.
Kirjassa liikutaan paljon. Koskaan ei kerrota suoraan, missä ollaan. Lukija joutuu tässäkin töihin.
Ja mikä tärkeintä, kirja ei käsittele kirjoittajaa itseään, ei kirjoittajan henkilökohtaista traumaa. Eikä toista maailmansotaa.
Päähenkilö on Konstantin eli Kostja, 26-vuotias suomenvenäläinen. Kostja on hienosti kusipää. Hän myös kirjoittaa ja haaveilee kustantajan juhlista. Eletään korona-aikaa. Kostjan tyttöystävä on Tanja, he yrittävät lasta. Kostja menee asepalvelukseen Venäjälle ja päätyy sotimaan Ukrainaan, Venäjän joukoissa. Kuten Tuntemattomassa sotilaassa, nuori mies on innoissaan tulevista kokemuksista.
Ja sitten Hohko vyöryttää valtavalla voimalla ja intensiteetillä sotakuvausta, joka on aivan hirvittävää. Ja sitä on paljon, se vain jatkuu ja jatkuu, aivan kuin sotakin jatkuu. Lukija suorastaan uuvutetaan yhä uusien ja toinen toistaan kamalampien sotajuttujen alle. Sotilaan näkökulmasta kaikki on kaaosta ja sattumaa, kukaan ei tiedä juuri mistään mitään.
Ja siinä sivussa tulee silloin tällöin viisauksia, niin kuin hyvässä kirjassa pitää tulla.
”Moni varmaan ajattelee, että on kohteliaisuus, kun sanoo kirjailijalle, että kirjasi on niin hyvä että siitä voisi tehdä elokuvan. Niin kuin elokuva olisi tarinankertomisen korkein muoto ja että kirja on lopulta vain aihio elokuvasovitukselle.”
Kaikessa näkyy, että tekstin eteen on nähty valtavasti vaivaa. Siitähän laadun yleensä tunnistaa, vaivannäöstä. Hohkon armeijatausta näkyy jokaisessa yksityiskohdassa, ja niitä yksityiskohtia on paljon.
Mitä ilmeisimmin kirjoittaja tai kustannustoimittaja eivät kuitenkaan tupakoi. ”Upseerit ja ryhmänjohtajat pitävät neuvonpitoa ja taas jostain leijailee sähkötupakan höyry.” ” Olohuoneessa leijuu sähkötupakan esanssi.” Näitä ei tosimaailmassa tapahdu. Sähkötupakan höyry haihtuu sisällä sekunneissa, ulkona metrin matkalla.
Joel Hohko: Volodjan pojat
WSOY
