lauantai 8. marraskuuta 2025

Mestarillinen esikoisromaani

En tykkää sotakirjoista, enkä niitä siksi lue. Joel Hohkon Volodjan pojat -kirjaa on moni kehunut, joten päätin tehdä poikkeuksen ja katsoa, mitä se pitää sisällään. 

Ja kyllä, tämäkin on kertomus tyhmistä, huonolla itsehillinnällä varustetuista ihmisistä. Mutta millainen kertomus! Kustantaja hehkuttaa Hohkon kerrontaa mestarilliseksi, ja olen ihan samaa mieltä. Tämä on kaikin puolin upea kirja, vaikka aihe ei kiinnostaisikaan. 

Hohkolla on täydellisesti hallussa jokainen hyvän proosakirjoittamisen juttu. ”Jotain alla, jotain kohti.” Asioita ei sanota suoraan, ja odotuksia ladataan. ”Näytä, älä kerro.” Kenenkään tuntemuksia tai reaktioita ei kerrota, ainoastaan näytetään se, mitä tapahtuu. Ei lauseenvastikkeita, hyvin vähän adjektiiveja. Elävää ja rikasta kieltä. Ja mitä niitä nyt onkaan.

Teksti rullaa erinomaisesti. Luvut ja lauseet ovat tiukkoja ja kerronta tiivistä ja ripeää. Usein seuraava virke kertoo aivan eri asiasta kuin edellinen. Asiat sanotaan epäsuorasti, tekemiset ja ajatukset limittyvät. Dialogia on vähän. Erikoisesti yhdessäkään dialogissa ei kerrota, kuka puhuu. Lukija laitetaan päättelemään itse, ja toisinaan sillä ei ole niin väliä kuka on äänessä.

Kirjassa liikutaan paljon. Koskaan ei kerrota suoraan, missä ollaan. Lukija joutuu tässäkin töihin.

Ja mikä tärkeintä, kirja ei käsittele kirjoittajaa itseään, ei kirjoittajan henkilökohtaista traumaa. Eikä toista maailmansotaa.

Päähenkilö on Konstantin eli Kostja, 26-vuotias suomenvenäläinen. Kostja on hienosti kusipää. Hän myös kirjoittaa ja haaveilee kustantajan juhlista. Eletään korona-aikaa.  Kostjan tyttöystävä on Tanja, he yrittävät lasta. Kostja menee asepalvelukseen Venäjälle ja päätyy sotimaan Ukrainaan, Venäjän joukoissa. Kuten Tuntemattomassa sotilaassa, nuori mies on innoissaan tulevista kokemuksista. 

Ja sitten Hohko vyöryttää valtavalla voimalla ja intensiteetillä sotakuvausta, joka on aivan hirvittävää. Ja sitä on paljon, se vain jatkuu ja jatkuu, aivan kuin sotakin jatkuu. Lukija suorastaan uuvutetaan yhä uusien ja toinen toistaan kamalampien sotajuttujen alle. Sotilaan näkökulmasta kaikki on kaaosta ja sattumaa, kukaan ei tiedä juuri mistään mitään. 

Ja siinä sivussa tulee silloin tällöin viisauksia, niin kuin hyvässä kirjassa pitää tulla.

”Moni varmaan ajattelee, että on kohteliaisuus, kun sanoo kirjailijalle, että kirjasi on niin hyvä että siitä voisi tehdä elokuvan. Niin kuin elokuva olisi tarinankertomisen korkein muoto ja että kirja on lopulta vain aihio elokuvasovitukselle.”

Kaikessa näkyy, että tekstin eteen on nähty valtavasti vaivaa. Siitähän laadun yleensä tunnistaa, vaivannäöstä. Hohkon armeijatausta näkyy jokaisessa yksityiskohdassa, ja niitä yksityiskohtia on paljon. 

Mitä ilmeisimmin kirjoittaja tai kustannustoimittaja eivät kuitenkaan tupakoi. ”Upseerit ja ryhmänjohtajat pitävät neuvonpitoa ja taas jostain leijailee sähkötupakan höyry.” ” Olohuoneessa leijuu sähkötupakan esanssi.” Näitä ei tosimaailmassa tapahdu. Sähkötupakan höyry haihtuu sisällä sekunneissa, ulkona metrin matkalla. 

Joel Hohko: Volodjan pojat

WSOY


sunnuntai 2. marraskuuta 2025

Sinfonian muotoinen kirja

Olin pari viikkoa sitten lukupiirin vieraana, olivat lukeneet minun Lentotähteni. Tai lukupiiri on vähättelyä, tämä oli oikea vanhan ajan salonki, jossa lukemisen ja kirjallisuuskeskustelun ja syömisen lisäksi oli myös musiikkiesityksiä. Lentotähti sisältää paljon klassisen musiikin kuvauksia, ja minulle vinkattiin Susanna Armisen tuoreesta Kristallisinfoniasta. Siinäkin olisi kuulemma samankaltaista kerrontaa. Kirjastoon siis.

Susanna Arminen on itähelsinkiläinen viulisti ja viulunsoitonopettaja, ja Kristallisinfonia on hänen esikoiskirjansa. Tämä on kaikesta päätellen hyvin omaelämäkerrallinen teos, ilman nykymuodin mukaista traumakeskiötä. Se on hyvä, vinkuiita-traumakirjoja en enää jaksa lukea.

Toki tässäkin on kipukohtansa, niin kuin kaikessa, mutta kirjan pääpaino on mielenkiintoisesti sen muodossa: Kristallisinfonia on rakennettu Mahlerin sinfonian muotoiseksi. Se tarkoittaa, että jokaisella viidellä luvulla on oma tunnelmansa ja karaktäärinsä, kokonaisuus pelaa kontrasteilla. Erikoinen ratkaisu toimii, oikein hyvin. Aiemmin tiedän ainoastaan Lars Sundin tehneen samaa, hänen Missä musiikki alkoi -romaaninsa on niin ikään sinfonian muotoinen.

Kuten Sund, Arminenkin rakentaa musiikillista muotoa esimerkiksi toistolla, riittävän hillitysti kuitenkin. Sundin teoksessa toisteisuus tuntui paikoin päälleliimatulta. Kristallisinfonian muodossa minun silmääni tökki ainoastaan Tema con variazioni -osuus, jossa sama tilanne nähdään usein eri silmin. Hyvä idea, mutta loikkaa hiukan ulos kirjan muusta kerronnasta. Mutta toisaalta, jos musiikillista muotoa tuo tekstiin, tällaista se on. 

Kirja on tyypillinen ”miten minusta tuli minä” -esikoinen, ja sellaisena oikein mielenkiintoinen. Viulistiksi opiskelu, ihmissuhteet, haaveet, onnistumiset ja epäonnistumiset, kaikesta Arminen kirjoittaa vetävästi. Eikä samanlaisia tarinoita ole ainakaan liikaa kuultu, tälle on tilaa. 

Oma lukukokemukseni sai vielä hauskaa kontrastia siitä, että luin tätä kirjaa vuorotellen tuoreen Ozzy Osbournen omaelämäkerran kanssa. Ozzyn kirjan tapahtumat olivat aika isoja, ja vuorottelu näytti jälleen kerran sen, kuinka pienempi voi olla kiinnostavampaa. 

Susanna Arminen: Kristallisinfonia

Momentum Kirjat


perjantai 31. lokakuuta 2025

Jos käyttää päihteitä tolkuttomasti joka päivä, paljonko elinaika vähenee?

Heinäkuussa edesmenneen Ozzy Osbournen toinen omaelämäkerta on nimeltään Viimeinen voitelu, ja se valmistui nimensä mukaisesti aivan viime hetkillä. Viimeinen keikkakin ehti kirjaan mukaan.

Kirja on todellakin merkitty vain Ozzyn nimiin, ainakaan mistään haamukirjoittajasta ei ole mainintaa. Jos näin tosiaan on, on pakko sanoa, että kylläpä Ozzy kirjoittaa hyvin. Kielikuvat ovat tuoreita, ja teksti rullaa mainiosti. 

Kirja ei etene kronologisesti, ja se on hyvä asia. Kronologia tuottaa usein tylsää tekstiä, ja lukija päätyy hyppimään. Nyt kirjoittaja hoitaa hyppimisen. Asiat johtavat toisiinsa, milloin milläkin logiikalla, mutta lukija pysyy kyydissä erinomaisen hyvin. Muisteltavaa riittää, ja hulluja juttuja kerrottavaksi. Päihteistä irrottautunut Ozzy on rauhoittunut, ja hän muistelee elämäänsä ja siihen kuuluneita ihmisiä lempeällä katseella. 

Herkullisimmat tarinat ovat tietenkin niitä päihdejuttuja, ja Ozzy ehti touhuta sillä saralla melkoisesti. Juuri uutisoitiin, että ainakin Suomessa miesten elinajanodote on nyt 79 vuotta. Ozzy eli 77-vuotiaaksi, mistä voimme vetää suoran johtopäätöksen: päihteiden tolkuton, jokapäiväinen käyttö lyhentää ikää kahdella vuodella.

Jos on vaimo, joka hiukan katsoo perään.

Nopea aikataulu näkyy siellä täällä hiukan. Mönkijä, jolla Ozzy rikkoi itsensä, ei varmaankaan ollut Yahama-merkkinen. Jarkko Jokelaisen suomennos on oiva. 

Ozzy Osbourne: Viimeinen voitelu

Suom. Jarkko Jokelainen

Like


sunnuntai 26. lokakuuta 2025

Eikö tätä ole kukaan lukenut?

Luin Tiina Raudaskosken Jouko Turkka -aiheisen kirjan Ilmiantaja, joka oli tosi hyvä. Niinpä oli luontevaa tarttua toiseen tämän syksyn Turkka-aiheiseen kirjaan. Niitähän on ilmestynyt peräti kolme.

Raudaskosken kirja on tapauskuvaus, joka kasvaa miltei elämäkerrallisiin mittoihin, positiivisessa mielessä. Harjun teos sen sijaan on elämäkerta. 

Tämä on mainiota luettavaa Ilmiantajan perään. Sujuvaa tekstiä, mutta ihan erilaista. Asiallista, ripeästi etenevää. Mielenkiintoista, koska Turkka on mielenkiintoinen hahmo. Koska teatteriesitys katoaa viimeisen näytöksen jälkeen, on tärkeää, että tällaisia kirjoja kirjoitetaan.

Kirjoitin alkupuolella muistiinpanoihini, että hiukan on toistoa, ja kirjoitusvirheitä myös. Sittemmin sain todeta, että virheitä on niin paljon, että loppupuolella en juuri muuhun huomiota kiinnitäkään. Pekka Himanen on ”Himainen”, ja Tiina Raudaskoski on ”Taina”. ”Teatteritieteen professori Pirkko Koski” on ensimmäisellä kerralla hyvä esittely, mutta toisella kerralla riittäisi ihan pelkkä ”Koski”. Koko rimssua ei tarvitsisi toistaa. 

Kirjailijalla tai kustannustoimittajalla tai molemmilla on ollut kiire johonkin. En tiedä, minne.

”Kollegat ja kriitikot luonnehtivat Turkkaa jo 1970-luvun alusta kollegoiden ja guruksi ja teatterin radikaaliksi uudistajaksi.” Mitä?

Tai:

”Hän hymyili iloisesti ihmisille, mutta monet tuntuivat varovan häntä. Kun hän seisoi keskellä suurta keskusaulaa, hänen ympärillään oli tyhjä kehä, ihmiset tuntuivat varovan häntä.” 

Eikö tätä ole kukaan lukenut ennen painoon menoa?

Hannu Harju: Jouko Turkka - narri, nero, nöyryyttäjä

Siltala


perjantai 17. lokakuuta 2025

Erinomaisen tarkkaa

Tänä syksynä ilmestyi peräti kolme Jouko Turkasta kertovaa kirjaa, kaksi elämäkertaa ja yksi romaani. Valitsin niistä romaanin, Tiina Raudaskosken Ilmiantajan

Anneli Kanto on sanonut hienosti, että tarina on se, josta leikataan turhat osat pois, ja jäljelle jää juoni. Niinpä tätä romaaniakin voi pitää eräänlaisena Turkka-elämäkertana, tämä on vain erinomaisen tarkkaan rajattu. Kirja kertoo yhden näytelmän, Osta pientä ihmistä, valmistumisesta, mutta se kertoo samalla paljon muustakin. Raudaskoski toimi Turkan assistenttina, ja muutamana kuukautena vuosituhannen vaihteessa tapahtui paljon. Intensiivistä elämää ja taiteentekemistä, valtataistelua. Ja lopulta näytelmä perutaan, aivan viime hetkellä.

Tämä on tosi hyvä kirja, kahdesta syystä. Turkka on kiinnostava hahmo, ja Raudaskoski on erittäin taitava kirjoittaja. Kuvaus on usein hyperyksityiskohtaista. Kaunokirjallisuuden ominta alaa on päänsisäisyys, Turkan päähän tässä ei päästä, joten hypertarkkuus on erinomainen valinta Raudaskoskelta. Hypertarkkuus on tietenkin valetta ja kuvitelmaa, mutta se ei vähennä tekstin arvoa, vaan lisää sitä.

On hassua, kuinka vahva Turkan vaikutus on ollut. Todella monen teatterialan ihmisen puheessa voi kuulla annoksen Turkkaa, eikä minkään muun alan ihmisissä kuule, milloinkaan. 

Ja kun Turkan haastatteluja katsoo YouTubesta, en saa yhdestäkään hänen ajatuksestaan kiinni. Joku ilmeisesti on joskus saanut, suomalainen teatteri ei ole mullistunut koskaan niin kuin se Turkan aikana teki. 

Kuva Turkasta ei kirjan myötä juuri muutu siitä, miksi sen olen aiemmin mieltänyt, mutta se tarkentuu. Koska Turkka ei juo eikä polta, hän näyttäytyy melkolailla Hohto-elokuvan ”All work and no play” -Jackin kaltaisena hahmona, etääntyneenä tavallisesta elämästä. Millään muulla kuin taiteentekemisellä ei ole väliä, kämppä ja ihmissuhteet ja kaikki sen sellainen on heitteillä. Eikä kuvio toimi, edes romanttisissa kuvitelmissa.

Turkan hulluutta maadoittavat kirjassa Tiina Raudaskoski -nimisen päähenkilön setä ja täti, he toimivat Turkan vastapainona. Äiti on juoppo ja isä mielisairaalassa, he ovat omilla tavoillaan yhtä kaukana normaalista kuin Turkka. 

Raudaskosken teksti on älyttömän hyvää. Ainoa mitä jäin miettimään, ovat väliotsikot. Niissä on häivähdys pikkunäppäryyttä, jota tekstissä ei muuten ole lainkaan.

Tiina Raudaskoski: Ilmiantaja

WSOY


lauantai 11. lokakuuta 2025

Muutama sata lukijaa

Kirjoitusoppaita on tullut luettua kymmeniä, suurimmasta osasta en ole tänne blogiin kirjoittanut mitään. Anneli Kannon Kirjoittamassa ansaitsee tulla tässä mainituksi, koska se on erinomainen teos.

Kirjoittamassa tuntuu paremmalta kuin moni muu kirjoitusopas, kenties henkilökohtaisuutensa takia. Ja varmaan sekin vaikuttaa lukukokemukseeni, että minulta on nyt julkaistu kaksi romaania ja kolmas on tulossa. Prosessi tuntuu kovin tutulta. 

Kirjassa on hienoja vinkkejä erilaisista tietokannoista ja arkistoista, parempia kuin monissa muissa kirjoissa. Muita kirjoitusoppaita Kanto vinkkaa myös ansiokkaasti, usein hän viittaa omaan suosikkiini, Käsikirjoittamisen taito -kirjaan.

Komeita, petritammismaisia kiteytyksiä löytyy myös: ”Aihe on ensin, teema sitten. Tarina on ensin, juoni sitten.”

”Tv-sarjan pitää tavoittaa satoja tuhansia katsojia, mutta kirjalle riittää muutama sata lukijaa, jopa vähemmän, mutta heille kirja voi olla äärimmäisen tärkeä. Tämä vapauttaa kirjan taiteena; sen ei tarvitse miellyttää tuhansia ihmisiä.”

Se on viisaasti sanottu.

Anneli Kanto: Kirjoittamassa

Icasos