Jonas Gardellin trilogian (blogipostaukset tässä ja tässä) jäljiltä mielentilani nuoruuden erilaisuuden ja sen melskeissä tempoilun oli jo valmiiksi herkällä. Ihmepojassa tarina kiertää omalla tavallaan päähenkilön erilaisuuden ympärillä, mutta toisaalta siinä ei ole mitään ihmeellistä. Pojan isä sairastuu ja perhe joutuu uudenlaisen tilanteeseen. Kaverit potevat omaa teiniyttään ja puuhaavat nuoruuden kotkotuksia. Aika normimeininkiä, etenkin kun kuvaus on 1980-luvulta.
Luin kirjan oikein mielelläni, se oli hauska ajankuvaus, mutta en osannut löytää mitään niin traumaattista päähenkilön elämästä, että se olisi jotain suurempaa. Tolppakorot ja erilainen pukeutuminen olivat taatusti 80-luvulla jotain outoa. Enää eivät olisi. Individualismi onneksi jyllää, vaikka tietysti nykyisinkin nuorisolla on tietyt normikaavat myös pukeutumisessa. Mutta toisaalta eri tavoin pukeutuneita ei pidetä ihan niin kummallisina kuin joskus. Tyttäreni ei laita kouluun tiettyä reppua, koska luokkakaverilla on jo samanvärinen eikä ole hyvä, jos on samaa. Hyvä, että sopii olla erilainen, mutta toisaalta parasta olisi, jos jokainen voisi valita reppunsa värin ihan vaan omien mieltymysten mukaan eikä muiden valintojen perusteella.
Kirjassa on paljon minulle hiukan vierasta pohjalaismurretta ja se onkin kirjan parasta antia.
Elias Koskimiehen Ihmepoika on hyvin kirjoitettu ja lempeä kirja, ja vaikka se ei lukiessa kolahtanut tuhatta ja sataa, olen aika varma, että se jää mielen perukoille ja palaa monesti ajatuksiin.
Elias Koskimies: Ihmepoika
Gummerus
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!