Kuten aina, Tuurin teos on tarinavetoinen. Kirjailija kuljettaa ihmisiään maanläheisin ja simppelein lausein, kaihtaen kaikenlaista kikkailua tai kirjallista peippailua. Koko ajan tapahtuu. Päähenkilö Sauli on haitaristina kauhavalaisessa Hurma-tanssiorkesterissa kuusikymmentäluvulla ja tekee sekalaisia töitä henkensä pitimiksi. Sauli riitaantuu orkesterin laulusolistin Elinan kanssa, ja Elina muuttaa Ruotsiin.
Saulikin muuttaa sitten soittokaverinsa kanssa Ruotsiin Elinan perässä, kun saa töitä Volvon tehtaalta Skövdestä. Työ on raskasta, varsinkin kun vapaa-aika kuluu Elinaa etsiessä ympäri Ruotsia. Elina löytyy lopulta, ja tarinassa koko ajan läsnä oleva perusoptimistinen vire säilyy loppuun asti. Tuuri ei kehittele suurta draamaa tai edes erityisesti pienempiä konflikteja, mutta tarinan mukana on erittäin mukava matkustaa, ja sen maailma on ehyt.
Ajankuva on teoksessa parasta. Kuusikymmenluvun puolivälissä moni suomalainen muutti työn perässä Ruotsiin, joten yhteiskunnallistakin merkitystä kuvauksella on. Tanssiorkesterin arki on kuvattu tarkasti ja taitavasti - ja mikä parasta, äärimmäisen pienin keinoin. Tuuri ei sorru esimerkiksi luettelemaan tuon ajan tuotemerkkejä tai keksintöjä tai sen sellaista, vaan luottaa sivulauseissa silloin tällöin pilkahteleviin ajan merkkeihin.
Viidenkymmenen vuoden takainen maailma oli erilainen. Elämä oli kaikin tavoin niukempaa kuin nyt, ja esimerkiksi vieraan kielen puhumiseen oli hirvittävä kynnys: jos jotain uskaltautuikin sanomaan, natiivilta tuli heti huomautuksia kielioppi- tai ääntämysvirheistä. Nämäkin Tuuri näyttää lukijalle pienin elein.
Mutta arjessa ja erityisesti ihmissuhteissa aika ei erityisen paljon nykyisestä eroa. 60-luvun ihmiset olivat iloineen, suruineen ja toiveineen samanlaisia kuin nykyiset, ja on tärkeää että joku meitä siitä muistuttaa ja sen meille näyttää. Moni kun luulee toisin.
Antti Tuuri: Tangopojat
Otava
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!