Helsinkiläisyksiökirjallisuuden määrittelyä

Sain lainaksi pyytämättä ja yllättäen kirjan. Se on Osma Aarnoksen esikoisromaani nimeltään Valvomo 4/pp. En tiennyt kirjasta etukäteen mitään. 

Aluksi on kysyttävä muutamia kysymyksiä. Onko kirja hyvin kirjoitettu? On, oikein hyvin. Sen kieli on elävää ja rikasta, modernin tai postmodernin hengessä kokeilevaakin. Onko tämä taidetta? On, ihan varmasti. Kaikessa moniulotteisuudessaan tämä on korkeaa kirjallisuutta. Varsinaista juonta ei ole, ja sellaista kirjallisuutta on paljon vaikeampi kirjoittaa kuin juonivetoista. Vankila-teemaa käsitellään komeasti. En siis suosittele tätä viihteen nälkään.

Sitten on motkotettava. Tämä on helsinkiläisyksiökirjallisuutta, jota jostain kumman syystä julkaistaan aivan tolkuttoman paljon. Ehkä kustantamoissa on töissä ihmisiä, joihin tällainen vetoaa. Lajiin kuuluu, että on päähenkilö, joka asuu Helsingin keskustan yksiössä ja jota ahdistaa. Kaikki, aivan kaikki, elämä on lähes mahdottoman vaikeaa kaikin tavoin. Kokonaisuuteen kuuluu homoseksuaalisuus ja ulkopuolisuus sekä jatkuva omaan napaan tuijottaminen. Lääkkeitä syödään ja itselle diagnosoidaan kaikenlaista, mikä stressaa ja rikkoo. Traumakirjallisuudesta Joel Haahtela kirjoitti taannoin ansiokkaan tekstin Parnassoon.

Ja sitten on se autofiktion synti, josta Haahtela kirjoitti näin: ”Suomalaisesta kirjallisuudesta on tullut traumanpalvonnan pyhättö. Kaiken läpäisevä yksilökeskeisyys on johtanut trauman ylivaltaan, jonka kirjallinen ilmiasu on minäkeskeinen kerronta, sen kruununjalokivenä autofiktio.” Valvomo 4/pp. -kirjaa ei markkinoida autofiktiona, mutta kirja kertoo homoseksuaalista, joka on vankilassa töissä, ja takalieve kertoo kirjailijan olevan sateenkaarinuorten valmentaja, joka on työskennellyt vanginvartijana. 

Eli ihan niinkin kauas on sitten taas tullut katsottua kuin omaan napaan saakka. 

Osma Aarnos: Valvomo 4/pp.

Tammi

 

Talojen tuhlaamisesta

Sattuma tuo eteen kaikenlaista. Olen hiljattain lukenut kaksi arkkitehtuuriin liittyvää kirjaa, ja nyt luin kolmannen.

Mitä ilmeisimmin arkkitehtuurikoulutuksessa painotetaan nyt kovasti kierrätystä ja kestävää kehitystä, ainakin kirjoja ja opinnäytteitä tuolta suunnalta näyttää olevan paljon. Sehän on hieno asia.

Iida Kalakosken ja Riina Sirenin Pelastakaa talot! on osa tätä ilmiötä. Kirjassa ollaan huolissaan nykyisestä purkuvimmasta, kerrotaan sen historiasta ja pyritään ohjaamaan lukijaa toimintaan. 

Suomen suurimmat purkuaallot ovat olleen 1900-luvun alussa, 1960-luvulla ja nyt. Joka kerta vaarassa ovat keski-ikäiset rakennukset. Korkea ikä suojaa taloa, mutta iso osa rakennuksista on noin 50 vuoden iässä vaarassa.

Mielenkiintoisia juttuja on paljon. Esimerkiksi se, että Puolassa on erityisen paljon rakennettu takaisin sodassa tuhoutuneita vanhoja taloja. Suomessa rekonstruktio ei ole ollut suosittua. 

Yhdysvaltojen St. Louisissa rakennettiin Pruitt-niminen alue mustien ja Igoe-niminen alue valkoisten asuttavaksi. Vuosina 1954-1956 Pruitt-Igoeen rakennettiin 33 yksitoistakerroksista taloa, yhteensä 2870 asuntoa. Ankaran modernistisen arkkitehtuurin uskottiin leviävän kaupunkikehittämisen esikuvaksi. Talotekniikan ja jätehuollon ongelmat, rikollisuus ja vandalismi heikensivät aluetta jo parissa vuodessa. Lopulta alueelle jäivät vain ne, jotka eivät sieltä pois päässeet. Koko massiivinen alue räjäytettiin pois vuosina 1972-1976. Melkoista tuhlausta. 

Järkyttävää on, että kun kirjaa lukiessa avasin aamun lehden, siellä oli joka päivä iso uutinen purkamisesta. Turussa halutaan purkaa Varissuon koulu, Tampereella Amuri. Joka on jo kerran purettu, 1960-luvulla puutalot saivat väistyä nykyisten kerrostalojen tieltä. Nyt sinne halutaan tornitaloja.

Iida Kalakoski ja Riina Siren: Pelastakaa talot! Purkuvimmaa purkamassa

SKS kirjat

Opaskirja tarkkoihin havaintoihin

Toisinaan on piristävää ottaa lukuaikapalvelusta vain joku satunnainen kirja luettavaksi. Kani nimeltä Paisti oli sellainen.

Ville Similä on Helsingin Sanomien toimittaja. Sen tiesin jostain. Olen myös lukenut hänen Ultra Bra -kirjansa joskus, mutta sitä en olisi muistanut ilman blogiani. Ja sitä, kuinka mehevää proosaa hän kirjoittaa, en tiennyt. Tämä kirja nappasi mukaansa heti. 

Kirja loikkii ajassa sinne ja tänne sadan vuoden matkalla, 1800-luvun lopulta vuoteen 1990. Vasta puolivälissä kirjaa tajusin, että tämä on omaelämäkerrallinen. Similä kertoo omasta suvustaan, johon kuuluvat tunnetut muusikot Aapo ja Martti. 1900-luvusta syntyy tiivis, oivallinen ja riemukas kuvaus.

Kani nimeltä Paisti muistuttaa hiukan Niko Hallikaisen Suuri märkä salaisuus -kirjaa tarkkoine havaintoineen ja lapsen näkökulmineen. Kaikki löysä on puristettu lauseista pois, Similän kynä kulkee kerkeästi. Jos olet aloitteleva kirjoittaja etkä vielä tiedä, mitä tarkka havainto tarkoittaa, tämä kirja kannattaa lukea. 

Hyviä lause-esimerkkejä voisi poimia paljon, tässä muutama satunnainen esimerkki.

”Kun lentokone oli lentänyt viikon, se laskeutui Tokioon. Tokiossa heidät pantiin katsomaan, kuinka lihavat miehet juoksivat toisiaan vasten. Sellaista ei olisi nähnyt nakkikioskilla, joten reissu ei ollut turha.”

”He elivät vuosia kameralla, jonka Jukka vei puolivälissä kuuta panttilainaamoon ja haki kuunvaihteessa takaisin.”

”Joki viihtyi itsekin niin huonosti, että pyrki uomastaan pois heti kun lumet sulivat.”

1980-luku kerrotaan Rambon kautta: ”Kylmä sota päättyi, koska puolalaiset halusivat olla niin kuin normaalit ihmiset ja katsella, kun lihaskimppu ampui singolla kommunisteja kappaleiksi.”

Ville Similä: Kani nimeltä Paisti

Otava