Vaikka Tommi Kinnusen Pitkä aukea ilmestyi vasta vajaat kaksi viikkoa sitten, siitä on kirjoitettu jo niin paljon, että on vaikea keksiä uutta sanottavaa.
Tämä kirja on kerännyt pelkkiä kehuja, eikä tietenkään turhaan. Kuulaankauniit lauseet, hallittu muoto ja erittäin koskettava tarina ovat johdattaneet monet pohtimaan, joko se Finlandia sieltä viimein tulisi. Mielelläni soisin näin käyvän. Kaikkihan riippuu lähinnä siitä, julkaiseeko Pajtim Statovci jotain vielä tänä vuonna, Finlandiadiktaattorit kun ovat jostain syystä laittaneet hänen teoksensa edelle aiempina vuosina.
Moni on myös maininnut Pitkän aukean Kinnusen parhaaksi teokseksi. Siitä en ole kuitenkaan aivan varma. Osittain siksi, että kaikki edelliset kirjat ovat yhtä lailla erinomaisia. Toisaalta aihepiirin, tai oikeammin rajauksen takia. Parhaat taideteokset kun syntyvät tiukasta rajauksesta. Olisiko ollut Igor Stravinsky, joka tämän viisauden ensin sanoi. Ainakin hän sen sanoi, ehkä ensimmäisenä, ehkä ei.
Tiukasti rajattu, suorastaan ahdas asetelma on vaikea kirjoittaa tarinaksi, siksi se on taiteellisesti arvokasta. Pimeissä kuissa yksinäinen opettaja ja korven tapahtumattomuus piirsivät tarinan rajat, Ei kertonut katuvansa -romaanissa taas kävelemisen monotonisuus. Pintissä rajaus oli ajallinen, kolme päivää. Kaarnan ansio oli käänteisessä ajankulussa, eli tarinan rakenteessa. Tässä sen sijaan kerrotaan yksittäisen ihmisen kokonainen elämäntarina, joka on huomattavan väljä lähtökohta, ja siksi helpompi kirjoitettava.
Johannes Löytövaaran tarina on hienosti kirjoitettu, mutta tämän kirjan taiteellisesti suurimmat ansiot syntyvät sen alusta ja lopusta. Siitä, miten taitavasti Kinnunen kirjoittaa dementoituvan mielen irtautumisen elämästä ja todellisuudesta.
Ja siitä, kuinka kauniisti rakkaus kuitenkin lopulta kehystää kaiken.
Tommi Kinnunen: Pitkä aukea
WSOY
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!