Vähäeleistä ajankuvaa

Hyvä taide kestää aikaa, niin ne sanoo. Totuuksia on hyvä aika ajoin testata, ja muutenkin on mukavaa välillä lukea jotain muutakin kuin ihan uusia kirjoja. En yhtään tiedä miksi olohuoneen kirjahyllyssä on Lassi Sinkkosen Solveigin laulu (1970), mutta tartuin siihen silti.

Ensimmäisillä sivuilla alkoi pelottaa, etteivät kaikki teokset kestäisikään aikaa. Eihän kukaan kirjoita tänä päivänä niin kuin Sinkkonen tässä, erittäin dialogivetoista slangia. Alkupuolella tuntui, että kertojanäänikin horjuu, kuka tässä oikein puhuu? Varauduin jättämään kesken, mikäs minua pakottaisi.

Mutta niin vain kävi että teos imaisi mukaansa ja osoittautui huisin hyväksi ja kiinnostavaksi. Sen tietää siitä, että kirja ei kauaa yöpöydällä vanhentunut. Miljöökuvaukset ovat varsin niukkoja, mutta hahmot (ja niiden mukana kyllä väistämättä miljöötkin) tulevat tuttaviksi rosoisten dialogien kautta.

Esimerkiksi näin Sinkkonen kirjoittaa: "- Ei viitti leikkiä isää ja äitiä, mä sanoin. - Meidän pitäis aina riidellä ja olla pois. Leikitään jotain muuta. Leikitään vaikka lehmää."

Päähenkilö Solveigin elämää seurataan vauvaiästä parikymppiseksi. Isän ja varsinkin hirviömäisen äidin kanssa elämä on hankalaa, köyhyys, viina ja väkivalta hallitsevat elämää. Koko ajan tapellaan, mutta onneksi Solveigilla on famu, isän äiti joka jaksaa rakastaa ja ymmärtää ja pitää Solveigin puolta.

Viime aikoina olen lukenut paljon historiallisia romaaneja, joissa ajankuvaa luovia yksityiskohtia on hengästyttävä määrä. Siinä ei ole mitään vikaa, mutta Solveigin laulu osoittaa, että vähemmälläkin pääsee. Ylipäänsä Sinkkosen suurimpana ansiona on tietynlainen vähäeleisyys, kerronta ei pyri briljeeraamaan millään asialla. Ja se on luontevaa, ihmiset ja asiat ovat tässä työväenromaanissa yksinkertaisia, mutta silti ja juuri siksi uskottavia ja samastuttavia. Ja vaikka paljon tulee sanottua, ei kerronta hajoa lainkaan, koska Sinkkonen pitää tarinan tiiviinä Solveigin ympärillä.

Lassi Sinkkonen: Solveigin laulu
WSOY