Sokeiston tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1905, jolloin suurlakon aikaan kylvettiin sisällissodan siemenet. Tolonen on tehnyt huikean taustatyön, ajankuvaa tulee lähes ensyklopedisella taajuudella. Tolonen näyttää, kuinka punaiset ja valkoiset aluksi yhdessä kapinoivat lyhyemmän työajan ja äänioikeuden ja sen sellaisten puolesta. Ja vaikka onnistumisia tuli, kaikki ei silti mennyt ollenkaan niin kuin olisi voinut mennä.
Kirjapaino on keskeinen miljöö, ja siitäkin Tolonen vyöryttää uskomattoman määrän kiinnostavaa faktaa: kummallisia ammattitermejä ja käytäntöjen kuvauksia on teoksessa paljon. Sokeisto on kirjapainotermi, jonka Tolonen kasvattaa metaforaksi ihmisille, jotka eivät pysty näkemään mitä on tulossa. Hienoa, eikä ollenkaan väkinäistä.
Mutta ei Sokeisto mikään tietoteos silti ole. Ajankuvan päällä kulkevat ihmiset, joista Tolonen rakentaa täyttä verta ja lihaa olevia, odottavia, pettyviä, iloitsevia ja surevia hahmoja. Vaikka ympäristö ja aika ja vaatteet ovat toisenlaisia, ihminen niiden alla ei ole. Niinhän hyvässä romaanissa täytyy olla, hahmojen pitää tavoittaa yleisinhimillisyyden mitta.
Ja kaiken kruunaa kieli, joka on kaunista ja tarkkaa. Se ei ole aitoa 1900-luvun alun kieltä (eikä pidäkään, Sokeisto on 2000-luvun romaani), mutta siinä on koko ajan luontevasti vanha tuntu ja kauneus. Silloin kun tarvitaan, se on toteavaa ja tarkkaa ja konkreettista: "Pisaroita valui kouriin, kun airoja välillä nosti ylös. Jos kasvoja pyyhki, maistoi suolan."
Ja silloin kun sen pitää nousta lyyrisiin korkeuksiin, se tekee sen: "kun hän tunsi ulkoilman tuoksun miehen ihossa ja sen lämmön, painon, todellisuuden ja näki, että mieskin virtasi, hän tajusi, että nämä ovet avataan vain ulkoapäin, ettei hän voi, ettei hänen tarvitse tehdä sitä itse, ettei kukaan voi vanhurskauttaa itseään, että siihen tarvitaan toinen, joka on kuin sinä."
Dialogien annostelu on taitavaa, ja juoni kulkee hyvin, vaikka aivan alussa erityistä suuntaa ei näytetäkään. Tätä kirjaa ei kannata lukea paloissa niin kuin itse jouduin tekemään. Hahmojakin on sen verran runsaasti, että parhaan lukukokemuksen saa se joka ehtii lukea kirjan lyhyessä ajassa.
Kukaan itseään kunnioittava kirjailija ei käytä lauseenvastikkeita. Tolonen käyttää silloin tällöin, ja se pistää miettimään. Teko on tietenkin tietoinen, kenties hän vain haluaa käyttää kieltä koko sen arsenaalin laajuudelta? Ja musiikinopettajan on pakko tietenkin nillittää musiikista: sivulla 169 trumpetisti "puhalsi räkää venttiilin kautta ulos". Kondenssivettä se on eikä räkää. Minäkertoja voisi tietysti luulla väärin, mutta kaikkitietävä kertoja kai ei oikein voi.
Tapani Tolonen: Sokeisto
Otava
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!