Ihmetteleminen alkoi alkumetreiltä eikä hälvennyt ollenkaan: miten tällainen teos voi voittaa kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon? Tämä on tietokirja, popularisoitua historiankirjoitusta, kulttuurihistoriaa Hurmeen persoonallisesta näkökulmasta. Vaikka Hurmeen kieli on värikästä ja epätavallista tällaisessa yhteydessä, ei kokonaisuus olennaisesti poikkea vaikkapa Esko Valtaojan kirjoista - Valtaoja on siinäkin mielessä hyvä vertauskohta että hän on voittanut Finlandian, ja se tuli tietokirjallisuuden puolelta niin kuin pitääkin.
Hurmeen kieli on maukasta ja kirjaa lukee ilokseen, mutta historiallisen tiedon törmäyttäminen arkiseen tai slangivivahteiseen kielenkäyttöön tai kirosanoihin ei vielä kyllä mielestäni oikeuta kovin suuriin kaunokirjallisiin ansioihin.
Mutta tämä ongelma liittyykin vain Finlandiaan. Jos jätetään palkintoihmettelyt sikseen ja keskitytään vain kirjaan ja unohdetaan kirjallisuuden kategoriat, päästään olennaisen äärelle. Niemi on hieno teos, se on pullollaan herkullisia tarinoita ja anekdootteja, kiinnostavia ihmiskohtaloita ja ennen muuta runoja, joiden olemassaolosta harva tietää. Suomen kansan vanhat runot on niin iso teos, ettei sitä kukaan jaksa lukea (34 kirjaa, jokaisessa liki tuhat sivua). Niemi tarjoaa kurkistuksen tuohonkin suuntaan laiskalle.
Pystyn hyvin kuvittelemaan, kuinka Niemi on lähtenyt Hurmeen päässä syntymään. Ainoa tässä kirjassa oman lukunsa saanut tyyppi on Sigrid Aronus Forsius, ja veikkaan, että tässä on kirjan ydin ja lähtökohta. Hurme on törmännyt Forsiuksen hulluihin juttuihin jossain (itse asiassa hän kertoo lähteenkin: runoilija Kari Aronpuro esitelmöi Forsiuksesta Suomen semiotiikan seuran ensimmäisessä symposiumissa vuonna 1980), ja näiden tarinoiden ympärille Niemi on sitten varmaankin lähtenyt kasvamaan.
Forsius kirjoittaa Physica-teoksessaan vuonna 1611 teoriaa ihmislajeista: "Lintukotolaiset eli kääpiöt ovat vain kyynärän mittaisia, he ratsastavat pukeilla ja käyvät sotaa kurkien kanssa. - - Länsi-Etiopian skiopodeilla on vain yksi isoteräinen jalka; kuitenkin he pääsevät juoksemaan ja pyytämään riistaa sillä. Kuumana aikana he kääntävät kukin jalkansa vasten Aurinkoa peittyen itse varjoon. Libyassa kuuluu asuvan eräänlaista päätöntä kansaa: heillä on silmät ja nenä ja suu rinnassa."
Kyllähän tällaista tarinaa kelpaa seurailla. Ja Niemeä muutenkin. Hurme on lukenut ja fiksu ihminen, ja hän osaa laittaa asiat järjestykseen kumartelematta ja toisaalta peippailematta sen kummemmin. Mielipiteensä Hurme esittää jyrkkinä, etenkin tyhmyys saa kuulla kunniansa.
Hurme tyrmää Jacobus Finnon loppusoinnut huonoiksi - mitä ne ovatkin - mutta jättää kokonaan huomiotta sen, että nykyinen suomenkielinen raplyriikka on ihan samanlaista kuin Finnon. Kumpikin suosii vokaaliriimejä, toisin sanoen konsonantit voivat olla mitä vain kunhan vokaalit rimmaavat keskenään: ovat-tuovat, piru-kiiruun, julmans-seurakuntans, oppii-potkii. Voisivat olla JVG:tä mutta eivät ole, ovat Finnoa.
Aivan sama pätee Gabriel Tuderuksen, "vastenmielisen öykkärin" riimeihin: "Uni-sialtans / akkans kans / nousee kohdastans / pyrkii pukeisans". Tuderus oli aikansa Cheek, ja tämän herkullisen yhteyden Hurme jättää valitettavasti huomaamatta.
Eniten minua huvitti kuvaus Turun ensimmäisestä urkurista isonvihan jälkeen, Ludwig Petratzista. Hurmeen mukaan Petratz saapui Turkuun "punk-asenteella", ja tarinat mokailevasta musikantista saavat tästä punk-kontekstista lystikkään kehyksen.
Kaiken yllä Niemessä leijuu kuitenkin pitkä ja leveä humanismin viitta. Vaikka Hurme poistaa varmistimensa varsinkin uskonnollista ahdasmielisyyttä kohdatessaan, jokaista historian henkilöä kohdellaan ymmärtämyksellä ja lämmollä. Tästä sivistyksen ja suvaitsevaisuuden yhdistelmästä kai se Finlandiakin tälle kirjalle napsahti.
Juha Hurme: Niemi
Teos
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!