Kirja sinusta, minusta ja Porschesta

Saara Turusen Rakkaudenhirviö oli oiva opus, ja sen jälkeen Turunen on ollut useinkin otsikoissa, kun teos sai Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Tuore Sivuhenkilö kertoo kuulemma siitä, miltä esikoisteoksen kritiikki kirjailijasta tuntui. Mielenkiintoista.

On asioita, joista ei pitäisi kirjoittaa, kuten kirjoittamisesta. Eikä saisi olla liian yksiviivainen. Eikä ole kohteliasta valittaa. Mutta Saara Turunen ei välitä näistä ohjeista yhtään, kirjoittaa vain, siitä kuinka ahdistuneeksi itsensä tuntee kritiikkien ja kirjoittamisen ja yksinäisyyden keskellä. Elämä on toisaalla, eikä iloa löydy oikein mistään.

Katariina Sourin Saranasta kirjoitin taannoin, että se edustaa ärsyttävää vinkuiitakirjallisuutta, jossa kirjoittaja diagnosoi itsensä mieleltään vialliseksi ja valittaa sitten sitä, kunnes löytää ratkaisun. Aihe kirvoitti keskustelua puoleen ja toiseen, tässä blogissa ja muualla.

Vaikka Sivuhenkilössäkin minäkertoja valittaa koko ajan ahdistustaan ja sivullisuuttaan, siinä ei ole ollenkaan vinkuiitameininkiä. Kahdesta syystä. Ensinnäkin Turusen kertoja ei pyri valittamisellaan mihinkään, ainakaan korottamaan itseään erikoiseksi tai erityiseksi. Tämä ero on pieni, mutta oleellinen.

Toinen syy on se, että Sourin teoksen kirjalliset ansiot eivät ole kummoiset. Turunen kirjoittaa hyvin, luonnikaasti ja sujuvasti. Sivuhenkilö ei ole sillä tavalla kaunokirjallinen, että siinä olisi erityisen kauniita tai viisaita lauseita, joita voisi siteerata esimerkiksi tässä. Mutta se herättää itseään suurempia ajatuksia, ja sellaista on tapana kutsua taiteeksi. Lisäksi se on yhtenäinen, siinä on taidokkaasti sijoiteltuja symboleja ja esineitä. Ja tietenkin siinä on rehellinen tirkistelyn maku, joka ei lisää sen taiteellista arvoa mutta houkuttelee lukijoita luokseen.

Parasta on kuitenkin se, että päähenkilön tunnemaailmaan on kenen tahansa helppo eläytyä. Jokaisella on samanlaisia sivullisuuden tunteita, ja someaikana tuollaiset tunteet ovat koko ajan lisääntymään päin. Tämä teos kertoo minusta, ja sinusta. Siksi Sivuhenkilö on komea ja tärkeä teos, lohdullinenkin.

Teoksen feminismi kiteytyy tahattomasti yhteen sanaan. Minäkertoja pohtii naiskirjalilijoiden puuttumista kirjallisuuden kaanonista ja sukupuoliroolien ahtautta ylipäätään. Miesten maailma tulee sitten lähelle minäkertojaa hänen siskonsa lasten mukana, kun pojat leikkivät autoleikkejään. Koko teoksen ainoa painovirhe on Porsche-sanassa, joka on väärin kirjoitettu. Ei ole automiehet päässeet tätä kirjaa oikolukemaan.

Saara Turunen: Sivuhenkilö
Tammi