Synninkantajat kertoo samasta aiheesta kuin Taivaslaulu, uskon vääntymisestä hyvästä pahaan, siitä, kuinka kieroon voi ihminen mennä tavoitellessaan taivaita. Jos uutisia haluaa lukea sillä silmällä, maailma on juuri tämän sortin pahuutta väärällään, ollut aina. Uskonnot sytyttävät sotia, papeista ja vaikka uskovaisista opettajista on perverssejä löytynyt kautta aikojen, Rauhalan aihe koskettaa ketä tahansa. "Suurimmat idealistit ja hartaimmat uskovaiset saavat aikaan puhdistukset ja sodat. Muut ottavat rauhallisemmin, pystyvät sietämään erilaisuutta ja ymmärtävät että yhteistyö toimii paremmin kuin pakko."
Päähenkilöitä on neljä, ja lukijaystävällisesti heidät asemoidaan heti alussa, sivulla 16. Koska lukemiseni venyi useamman viikon mittaan, jouduin palaamaan tuolle sivulle usein. Taisto on pappa, Aliisa on mummi, Auroora on täti ja Aaron on poika. Taisto saarnaa ja tuomitsee, ja näihin pöyristyttäviin tuomioihin ja nöyryytyksiin ja poissulkemisiin mennään konkreettisesti Rauhanyhdistyksen pöytäkirjojen kautta. Miehet ovat vallanhimoissaan pahoja ja kovia, naiset pehmeämpiä ja parempia - tätä ikiaikaista asetelmaa nykypolvi pyrkii rikkomaan.
Mutta ei pöytäkirjoilla hyvää kaunokirjallisuutta synnytetä, vaan upealla kielellä. Kuten Taivaslaulussa jo kävi ilmi, Rauhala on huikean hyvä kirjoittaja. Synninkantajien kieli on äärimmäisen kaunista ja elävää, ja hyvin usein se kiinnittyy luontoon, kasveihin ja lintuihin.
Rakenne ei ole yhtä kevyt kuin Taivaslaulussa, jonka parin sivun mittaiset luvut kulkivat vitkaan, mutta eipä ole vikaa tässäkään formaatissa, hiukan pidemmissä luvuissa. Muodinmukaisuuksia on kaksi: realismista hypätään hetkittäin ulos (niin kuin vaikka Kissani Jugoslaviassa), ja kaikki dialogi on naamioitu leipätekstiksi ikään kuin dialogissa olisi jotain pahaa.
Viisaita ja kauniita lauseita löytyy paljon. "Omien juurien ja henkisen perinteen tunteminen auttoi ymmärtämään ihmisiä ja tapoja kaikkialla." Tarkkoja huomioita niin ikään: "Hyvät sakset erotti kuuntelemalla. Ääni ei nirskunut ikävästi terien juuressa vaan kahahti ihanasti koko pituudelta terien kärkeen asti." Taisto-papan maailmassa luonto on tärkein, "vaimo on apu ja lapset lainaa, valta ja viisauskin vaipuvat unholaan, niin on Jumala hyväksi nähnyt, jotta kaipuu iankaikkiseen hyvään ei katoa." Taisto luki nuorempana muutaman romaanin mutta lopetti sitten, ja "se on ollut elämäni paras päätös."
Kritiikinkin Rauhala on kirjoittanut teokseen valmiiksi: kirjailijan alter ego tai kommentaattori kirjoittaa "Matkakertomusta", jossa pohdiskellaan tekstin mahdollisia heikkouksia kirjoittajakurssin näkökulmasta. "Henkilöhahmot ovat ohuita, heidät nähdään vain aiheen kautta. Lapsi puhuu aikuisten ajatuksia eikä ole läsnä hetkessä." Ensimmäinen ei pidä paikkaansa, jälkimmäinen on totta, mutta se ei haittaa.
Pauliina Rauhala: Synninkantajat
Gummerus
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!