Unelmat paremmasta maailmasta keskittyy Suomen metsiin. Metsä on jopa käsittämättömän keskeisessä osassa tätä kirjaa ja Linkolan 60-luvun ajatusmaailmaa, niin keskeisessä, että aluksi ihmetyttää ja sitten alkaa jo pitkästyttääkin. Jälkimmäiseen on syynä se, että teksti ei alun perin ole itsenäinen kokonaisuus vaan kokoelma kirjoituksia ja esitelmiä eri lähteistä.
Metsien, nimenomaan luonnontilaisten metsien merkitys suomalaisten hyvinvoinnille ja onnellisuudelle tulee totisesti selväksi. Huutia saavat niin teollisuus, mukavuudenhalu kuin kesämökkeilykin. Mutta kirjan yleissävy on silti yllättävän maltillinen, esimerkiksi väestönkasvun radikaali rajoittaminen kyllä vilahtelee tekstissä, mutta miedommin kuin Linkolan myöhemmissä puheenvuoroissa.
Niin kauan kuin ihmisiä on ollut, joku on toitottanut tuomiopäivän pasuunaa. Ja niin tulee aina olemaan. Pasunisteja tarvitaan, varmasti on Linkolankin olemassaolo jotain tässä maailmassa muuttanut, ja se on hienoa ja tärkeää. Mutta on siinä jotain hassuakin, että Linkola on yli viisikymmentä vuotta sitten paasannut metsien jo Suomesta kadonneen, kun ilmakuva tai mikä tahansa satunnainen näkymä Suomesta kertoo, ettei täällä juuri muuta olekaan. Mutta onnellisuuden yhteys luontoon, joka on yksi Linkolan pääteemoista, on kyllä ihan tällä viikollakin tullut mediassa vastaan. Ei hän väärässä ole.
Hieman yllättävää on myös taiteen ja kulttuurin rakkaus, joka sivuilta jatkuvasti paistaa, se ei ole aina näkynyt Linkola-aiheisissa jutuissa. Eikä hän ihmisiäkään niin hirmuisesti vihaa, eikä huumoria: "on paradoksaalinen tosiasia, että viheliäisessä Helsingissä asuu paljon uskomattoman mainioita ihmisiä. He ansaitsisivat totisesti paremmat puitteet. Nykyisellään Helsinki on siedettävä kotipaikka vain kaikkein ahdasmielisimmille vanhoille naispuolisille kiinteistönomistajille."
Kun kirjan lopussa tullaan metsästä haukkumaan Jörn Donnerin Uusi maammekirja, teksti imee taas uusilla kierroksilla.
Mielenkiintoisinta lukukokemuksessa on kuitenkin Linkolan käyttämä kieli. Teos alkaa kaunokirjallisella pätkällä, jolla Linkola haluaa "karkottaa epätoivotut lukijat, Helsingin kapakoiden kulttuurikeikarit ja muut pölkkypäät". Tuo juttu on kirjoitettu hyvin vanhahtavalla kielellä, ja kieli sopii pastoraalimaisemaan hyvin. Mutta kun sama vanhanaikaisuus leimaa myös seuraavaa ja sitä seuraavaa tekstiä, piti tarkistaa että oliko tämä todella vuodelta 1971, silloin kirja on alun perin julkaistu. No ei ollut, tekstit on julkaistu pitkin 60-lukua. Mutta onko kieli todella muuttunut näin paljon, eihän tuosta ole kuin viitisenkymmentä vuotta. On se tainnut muuttua. Hauska herätä tällaiseenkin huomioon.
Pentti Linkola: Unelmat paremmasta maailmasta
Into
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!