Pari viikkoa sitten luin Esko Valtaojan viimeisimmäksi luulemani kirjan Avaruudesta, vuodelta 2020. Vähänpä tiesin, Valtaoja on tänä vuonnakin jo ehtinyt julkaista kirjan.
Kirjan nimi on Tiedonjano, ja siinä on selkeä idea ja rakenne. Valtaoja lukee pandemia-aikana kerran viikossa ilmestyvää Science-lehteä ja ihmettelee sitten tiedeartikkelien outoa maailmaa, ne kun valtaosin käsittelevät asioita joista Valtaoja tietää vähän.
Kuulostaa erikoiselta, mutta toimii erinomaisesti. Koska Valtaoja kirjoittaa hyvin, ja koska hän tapansa mukaan rönsyilee. Ja sitä paitsi Science-lehden lukeminen olisi hankalaa. Ja halvemmaksikin tämä tulee tällä tavalla meille satunnaisille lukijoille.
Kirjaa aloittaessa ärsyynnyin tietenkin siitä hybriksestä, joka luonnontieteilijöitä tuppaa vaivaamaan: luonnontieteet ovat vain yksi osa tiedettä, ei koko tiede. Toisin kuin useimmiten, Valtaoja kuitenkin tulee maininneeksi asian myöhemmin kirjassa. Kyllä me humanistitkin tiedettä teemme kun sille päälle satumme. Sama ilmenee taiteen puolella, liian usein taide typistetään merkitsemään vain kuvataidetta.
Mutta muuten kirja on oikein nautinnollinen piipahdus luonnontieteiden moninaiseen maailmaan. Aiheina ovat esimerkiksi päänsärky, merien tila, puiden kuvaaminen laserkeilauksella, kasvonilmeiden universaalit piirteet, myonit ja tuatara-lisko. Eli aivan mitä sattuu, ja sehän se on avartavaa se.
Esko Valtaoja: Tiedonjano. Vuosi seikkailuja tieteen viidakossa
Ursa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!