Jos jokin on varmaa, niin Joel Haahtelan proosa. Lukija tietää, että vahvaa tunnelmaa on luvassa kun hänen kirjansa avaa.
Haahtelan uusin on nimeltään Sielunpiirtäjän ilta. Kirjan nimi selitetään heti alkuun: ”kun talvinen sumu leviää pitkin katuja ja kietoo kaupungin pisaroivaan syliinsä”. Tuossa lauseessa näkyy Haahtelan ominaislaatu, niin kuin kaikissa muissakin kirjan lauseissa. Kaunista, vähän mystistä, hämärää.
On vuosi 1677, ollaan Hollannissa. Päähenkilö on vanha taidemaalari, jonka poika ja vaimo ovat kuolleet. Hän elää kahdestaan taloudenhoitajansa kanssa, maalaa ja kirjoittaa. Juuri mitään ei tapahdu, mikä on mahtavaa! Fokus on sisäisessä, ja viisaita mietteitä tarjoillaan taas mm. Jumalasta, kirjoittamisesta ja maalaamisesta.
”Silitän kangasta ja painan poskeni sitä vasten. Mutta mikään ei auta. Kysyn, missä hän on, ja saan vastaukseksi vain oman ajatukseni: toista elämää en halua tämän yhden lisäksi.”
”Luominen ei myöskään ole valmiin idean toteuttamista kankaalle. Luova maalari keksii itsensä vähitellen, työtä tehdessään. Maalari aavistaa teoksensa ja vasta tekeminen kertoo, mitä se tulee olemaan. Lopputulos ei koskaan vastaa alkuperäistä ideaa. Toisin sanoen: jos se vastaa, sitä ei ole luotu.” Tässä Haahtela mitä ilmeisimmin kertoo oman kirjoittamisensa credon. Ja monen muunkin kirjoittajan.
Ja mikä yllätys: kun kirjaa lukee pitemmälle, alkaakin tapahtua, isoja asioita. Mutta pienet ovat kuitenkin painokkaampia. Mestarillinen kirja, taas.
Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta
Otava
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!