Pentinkulman päivät lähestyvät, joten otin luettavaksi toisenkin tämänvuotisen esikoiskirjaseminaarilaisen kirjan. Näitä lukemalla pääsen muistelemaan viimevuotista omaa seminaariosallistumistani. Satunnaisotanta laittoi käteeni Salli Karin kirjan Vedestä ja surusta.
Vedestä ja surusta on yhdistetty potilas- ja matkakertomus, puolet ja puolet, vuorotellen. Potilaskertomus kertoo rintasyövän sairastamisesta ja siitä paranemisesta, matkakertomus puolestaan kahden kuukauden mittaisesta matkasta Islantiin.
Ensimmäinen havainto oli, että ei hemmetti. Taasko?
Taas omakohtainen traumakertomus, sellainen, mistä Joel Haahtela kirjoitti Parnassossa. Missä vaiheessa kirjoituskursseilla luovuttiin ohjeesta, jonka mukaan omasta kurjuudesta ei sovi ainakaan etäännyttämättä kirjoittaa? Ja missä vaiheessa kustantamot päättivät, että vain oma trauma kelpaa esikoiskirjan aiheeksi? Tuntuu, ettei mitään muuta enää julkaista.
Jos tuon yli pääsee, tämä kirja kyllä palkitsee lukijansa. Sen kieli on kerrassaan upeaa, etenkin luontokuvauksissa se yltyy komeaan lyyrisyyteen. Tykkään tällaisesta pienestä, tarkasta ja hitaasta kerronnasta - vaikka aiheet sinällään ovatkin isoja. Juonta ei oikeastaan ole, syövän selättämisestäkään ei rakenneta draamaa. Sekin on hyvä.
”Luopumisen ja rajallisuuden tarina, sattumanvaraisen ja vääjäämättömän kilpaleikki. Ei mitään sen traagisempaa. Tämä ei ole mikään ainutlaatuinen kertomus. Tämä toistuu joka hetki, jokaisella hengenvedolla.”
Tämä kirja sai minun kohdallani hyvää vetoapua siitä, että kävin itse Islannissa osin samoilla seuduilla pari vuotta sitten. Eikä se kai ole huono asia. Ei kovin kaunokirjallinen, mutta kuitenkin.
Salli Kari: Vedestä ja surusta
Siltala
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!