Kohti kirjallista katastrofia

En muista mistä löysin tämän kirjan, mutta epäilemättä se, että päähenkilöt ovat kirjailijoita, edisti löytämisen asiaa.

Norjalaisen Nina Lykken Emme ole täällä pitämässä hauskaa on mahtava opus. Takakansi sanoo näin:

”Knut on keski-ikäinen kirjailija, joka ei ole onnistunut toistamaan 20 vuotta sitten kirjoittamansa romaanin menestystä. Viimeisimmällä käsikirjoituksellaan hän halusi vastata kriitikoiden syytöksiin, joiden mukaan hän edustaa etuoikeutettua, valkoista keskiluokkaa, mutta kirjaa ei koskaan julkaistu. Kirjamessuilla Knut osallistuu paneelikeskusteluun, vaikka olosuhteet ovat haastavat: yksi kanssapanelisti on hänen ex-vaimonsa uusi aviomies ja toinen on nuori naiskirjailija, joka on tehnyt Knutista naurunalaisen autofiktiivisessä romaanissaan.” 

Kirja on hidas kuvaus matkasta kohti vääjäämätöntä katastrofia, tuota kohtaamista kirjamessuilla. Ja sellaisena se on aivan mestarillinen: monitasoinen, hauska, älykäs, eikä juurikaan ennalta-arvattava.

Ja koska päähenkilöt ovat kirjailijoita, kirjassa puidaan kirjallisuutta monista kulmista. Abiturientit eivät saa edes yhtä kirjaa luettua, Knutin kouluvierailu on huikean lystikäs kohtaus - ja valitettavan tosi. Mistä nykyään saa kirjoittaa? Millaista on provosoiva kirjallisuus? Ja niin edelleen. 

Lykken kieli on komeaa, samoin Sanna Mannisen suomennos. 

”Hän kävelee sopivan päättäväisin askelin eikä käännä päätään kahvilan suuntaan enempää kuin täsmälleen sen verran kuin on luonnollista kääntää päätään kohti ääniä, ihmisiä ja värejä, sillä tavalla kuin keskimääräinen henkilö kääntyisi, sellainen keskimääräinen henkilö, jota ei ole olemassakaan mutta jonka voi teeskennellä olevan olemassa ja jota voi käyttää tukena ja ohjenuorana, ja tässä hän kävelee täysin luontevasti, täysin rennosti.”

Nina Lykke: Emme ole täällä pitämässä hauskaa

Suom. Sanna Manninen

Gummerus

Huonomuistinen lukee uudestaan

Muistaminen on mielenkiintoista. Viimeisin Rosa Liksomilta lukemani teos on Väylä, joka jäi jossain kiireessä kesken, siksi siitä ei ole blogikirjoitusta. Se on kirjoitettu meänkielellä tai ainakin pohjoisella murteella. Kun nyt aloin lueskella Liksomin varhaistuotantoa, jota luin paljonkin 90-luvulla, minulla oli selkeä kuva päässäni: nekin on kirjoitettu pohjoisella murteella.

No eipä ole. Sijoittuvat Helsinkiin ja melko helsinkiläisellä kielellä ne kulkevat. Ainakin esikoisteoksessa.

Hytti nro 6:n olen myös lukenut, aikana ennen blogin olemassaoloa. Siitä muistin kaksi asiaa: että junassa ollaan, ja toinen muistikuva oli että Volgaa työnnetään kurassa. 

Aika pitkään sain lukea ja ihmetellä että eikö tuo ainoakaan muistikuva auton työntämisestä pidä paikkaansa, mutta tulihan se sieltä, aivan kirjan loppumetreillä.

Mutta kyllä tämä on hieno kirja, aivan mestarillisen hieno. Tässä kolme perustelua. 

1. Ahdas rajaus: ollaan hyvin pienessä tilassa, ja enimmäkseen henkilöhahmoja on vain kaksi, tyttö ja mies. Toinen puhuu, toinen kuuntelee.

2. Jotain kohti: juna menee Venäjän halki Ulan Batoriin. Rakenne on äärimmäisen selkeä. 

3. Jotain alla: miksi nämä kaksi haluavat tehdä näin pitkän ja vaivalloisen matkan? Sehän tietysti selviää aikanaan, tipoittain. Ja parasta motiiveissa on, ettei niiden tarvitse olla tajunnanräjäyttävän kokoisia, vaan pienet syyt riittävät, ihmisenkokoiset.

Liksom näyttää sen, mistä Mihail Šiškin kertoo hienossa kirjassaan Sota vai rauha. Hytti nro 6 on musiikkia, kirjallisuutta, tapoja, asenteita, ajatuksia, ravintolaorkesterin yhtenäiset puvut. Liksom näyttää venäläisen kulttuurin, sielun, tavan nähdä maailmaa. Joka on nyt vielä ajankohtaisempi kuin tämän teoksen ilmestyessä, valitettavista syistä. Kovaa on elämä, ihan kaikki on rempallaan, ihmiset tylyjä. Yksilöitä kuvataan, mutta samalla yhteiskuntaa.

”Mutta ei, katsohan, sellaista ei ole vielä keksitty, mitä venäläinen ei siedä. Me kestetään kaikki.”

”Jos yksilö tekee virheen, siitä vastaa koko ryhmä. Se on maailman tehokkain hallintotapa.”

Kieli on moniulotteisen vivahteikasta ja informatiivistakin. Toistonkin voima on käytössä, esimerkiksi kaupungeista poistuttaessa tulee aina samoin muotoiltu näkymä. Tapahtuma-aika selviää lopussa, epäsuorasti. Ollaan 1980-luvun puolivälissä.

Yksi häiritsevä virhe kirjassa on: voucher on kirjoitettu joka kerta väärin.

Rosa Liksom: Hytti nro 6

WSOY

Lukutuokiosatoa

Meillä Luostarivuoren Lyseon lukiossa otettiin syksyllä 2024 käyttöön lukutuokiot. Joka päivä koko koulu lukee kymmenen minuuttia, sekä opiskelijat että opettajat. Lukea saa mitä tahansa, kunhan se on paperilla. Digikirjakaan ei siis käy. Jos opiskelijalla ei ole omaa kirjaa, opettaja antaa hänelle sellaisen. Kokeilu kestää lukuvuoden. 

Vaikka muusta opetuksesta lähtee minuutteja pois, tämä on erinomainen idea. Ja se on toiminut alusta lähtien loistavasti, väki hiljenee nopeasti kirjallisuuden ääreen, joka päivä. Valitsin ensimmäiseksi omaksi lukutuokiokirjakseni Leena Lehtolaisen dekkarin Turmanluoti, joka oli Kirjan ja ruusun päivän erikoisjulkaisu vuonna 2018. Sen sai ilmaiseksi, kun osti jonkun kirjan kirjakaupasta. Ohut ja kevyt kirja oli hyvä valinta, koska opettajana ei pysty keskittymään kovin vaativaan luettavaan, ja lukutuokio on toisaalta lyhyt. 

Turmanluodissa Lehtolaisen vakiokasvo Maria Kallio joutuu uuteen tilanteeseen, kun hänen miehensä aloittaa metsästysharrastuksen. Kohta yksi jahtiporukan jäsenistä kuolee, ja Kallion mies joutuu epäiltyjen listalle. 

Kirjan juoni on aika lailla yhtä ohut kuin kirjakin, eikä kovin kummoisia oivalluksia matkalla synny. Mutta viihdyttävää luettavaa tämä on, oikein sopivaa esimerkiksi juuri lukutuokioihin. Seuraavaksi perehdyn lukutuokioissa Muumeihin. 

Leena Lehtolainen: Turmanluoti

Kirjakauppaliitto

Kontrasteja niin kuin Paul McCartney on meille opettanut

Minulle selvisi vasta pari viikkoa sitten, että Paulin taikakaulin on alun perin Beatlesin kappale. Enkä siis ollut koskaan aiemmin kuullut Maxwell’s Silver Hammeria, mikä oli itselleni valtava yllätys ja ihme. Näinkin vanhana voi löytää jotain uutta, jopa Beatlesilta.

Ja herranjestas että kolahti, korvamatona se on soinut siitä lähtien. Tuo biisi on kerrassaan mainio, ja toteutus varsinkin uusimmassa miksauksessa on loistelias. Erityisen siitä tekee se valtava kontrasti, joka on sarjamurhaajasta kertovan sanoituksen ja hilpeä musiikin välillä. Ikään kuin McCartney olisi huomannut että When I’m 64 -biisissä sanat ovat liian linjassa musiikin kanssa ja korjannut sitten tilanteen Maxwellissa. 

Täsmälleen sama idea on Karsten Dussen esikoisromaanissa Murhat ja mindfulness. Siinä törmäytetään erittäin raaka väkivalta ja mindfulness-höpsötykset. Tästä yhdistelmästä syntyy kerrassaan herkullinen tarina. 

Björn Diemel on lakimies (niin kuin kirjailijakin), joka menestyy huikean hyvin. On vaimo ja lapsi, ja ulkoisesti kaikki kohdallaan. Mutta sisäisesti ei, koska työt vievät kaiken Björnin ajan. Lasta ei ehdi nähdä, avioliitto on hajoamassa. Ja päämies on suuren luokan rikollinen.

Dusse ajaa Björnin toinen toistaan pahempiin ja verisempiin ja mielikuvituksellisempiin konflikteihin, mutta koko ajan hilpeässä hengessä. Myös fokus pysyy: murhat ja mindfulness ovat molemmat tarinan keskiössä ihan koko ajan. 

Tätä on kehuttu jo vaikka missä, mutta toistan saman kuin muut: aivan loistava kirja, sopii kenelle tahansa. 

Ja on tämä kuulemma Netflixissäkin, jos ei kirjoja osaa lukea.

Karsten Dusse: Murhat ja mindfulness

Suom. Anna Kilpi

Aula & co