Minulle selvisi vasta pari viikkoa sitten, että Paulin taikakaulin on alun perin Beatlesin kappale. Enkä siis ollut koskaan aiemmin kuullut Maxwell’s Silver Hammeria, mikä oli itselleni valtava yllätys ja ihme. Näinkin vanhana voi löytää jotain uutta, jopa Beatlesilta.
Ja herranjestas että kolahti, korvamatona se on soinut siitä lähtien. Tuo biisi on kerrassaan mainio, ja toteutus varsinkin uusimmassa miksauksessa on loistelias. Erityisen siitä tekee se valtava kontrasti, joka on sarjamurhaajasta kertovan sanoituksen ja hilpeä musiikin välillä. Ikään kuin McCartney olisi huomannut että When I’m 64 -biisissä sanat ovat liian linjassa musiikin kanssa ja korjannut sitten tilanteen Maxwellissa.
Täsmälleen sama idea on Karsten Dussen esikoisromaanissa Murhat ja mindfulness. Siinä törmäytetään erittäin raaka väkivalta ja mindfulness-höpsötykset. Tästä yhdistelmästä syntyy kerrassaan herkullinen tarina.
Björn Diemel on lakimies (niin kuin kirjailijakin), joka menestyy huikean hyvin. On vaimo ja lapsi, ja ulkoisesti kaikki kohdallaan. Mutta sisäisesti ei, koska työt vievät kaiken Björnin ajan. Lasta ei ehdi nähdä, avioliitto on hajoamassa. Ja päämies on suuren luokan rikollinen.
Dusse ajaa Björnin toinen toistaan pahempiin ja verisempiin ja mielikuvituksellisempiin konflikteihin, mutta koko ajan hilpeässä hengessä. Myös fokus pysyy: murhat ja mindfulness ovat molemmat tarinan keskiössä ihan koko ajan.
Tätä on kehuttu jo vaikka missä, mutta toistan saman kuin muut: aivan loistava kirja, sopii kenelle tahansa.
Ja on tämä kuulemma Netflixissäkin, jos ei kirjoja osaa lukea.
Karsten Dusse: Murhat ja mindfulness
Suom. Anna Kilpi
Aula & co
