Ilkka Remeksen kirjoja pitää lukea ihan vain sen takia, että ne ovat niin suosittuja. Ja joka kerta ihmettelen, miksi niissä on niin huonoa kieltä. Eikö kirjailija salli kustannustoimittajan tekevän työtään? Uusin Punarutto ei tee poikkeusta, tietenkään.
Ensimmäinen kirjoitusvirhe on sivulla 11: Sonnenschein pitäisi olla Sonnenscheinin. Ja sitten alkaa tipahdella lauseenvastikkeita, tiuhaan. ”- - vanha Range Rover pysähtyi jarrut inahtaen talon kohdalle pakokaasun katkua levittäen”. Tuollaiset lauseet pudotettaisiin kirjoittamisen alkeiskurssin ensimmäisellä tunnilla pois.
Joopa joo.
Mutta tällä kertaa Remes on keksinyt niin hienon vetovoimatekijän, etten voi olla jatkamatta lukemista. Päähenkilöllä on nimittäin minun sukunimeni, ja tällaista yksilöllistämistä vastaan en voi taistella. Ihan sama kuinka paljon lauseenvastikkeita on.
Punarutossa on kolme isoa tarinalinjaa: Roland eli Rafael on loikkaamassa DDR:stä vuonna 1989, Kaarlo Norha värvätään nykypäivän Rolandin turvamieheksi, ja Matero, joka on jäänyt eläkkeelle, välttää täpärästi pommi-iskun.
Siitä lähtee liikkeelle remesmäisen kiihkeä tarina.
Salaisuuksia ja ääneen lausumattomia asioita on paljon, eikä keneenkään voi luottaa. Kyllä tällä reseptillä sivu kääntyy. Hahmot ovat tutusti ohuenlaisia, esimerkiksi Säilä ja Matero eivät oikein erotu toisistaan.
Ja sitten tulee taas kirjoitusvirhe. Miten tällaisessa kirjassa voi olla sellainen sana kuin ”selvittä”? Ihan jo Wordin oikoluvun luulisi nappaavan tuollaiset pois.
Tarina on jälleen kerran erinomaisesti ajassa kiinni. Nato ja Venäjä ovat keskellä sitä, ja moni yksityiskohta osoittaa, että tarina on kirjoitettu nimenomaan tänä vuonna. Remes hallitsee rytmityksen erinomaisesti, kiihkeät ja leppoisammat hetket vuorottelevat juuri sopivasti. Ja päätös tyydyttää lukijan, niin kuin pitää.
Ilkka Remes: Punarutto
WSOY
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!