Kirjan arvoinen elämä

Anna-Leena Härkösen kirjoja olen lukenut aika monta, joten hänen elämästään kertova Taskupainos vaikutti kiinnostavalta. 

Nykykäytännön mukaan kirjan sähköistä versiota piti odotella muutama kuukausi. Mikäs siinä, merkintä kalenteriin ja sitten lukemaan. Sähkökirja ilmestyi silloin kun oli luvattu, jouluaattona. Tässä kohtaa pitää hiukan ihmetellä sitä, miksi joidenkin sähköisten kirjojen julkaisupäivät venyvät ja vanuvat kuin purukumi, ja jotkut jäävät kokonaan ilmestymättä lupauksista huolimatta.

Kirjan alussa käydään Härkösen lapsuusmuistoja ja sukulaisia yllättävän pitkästi läpi, yli neljänneksen kirjan mitasta. Mikäpä siinä. Katja Kallio on taitava kirjoittaja, ja hän kirjoittaa Härkösen maailman hienosti esiin kaikkine iloineen ja suruineen.

Ja hetikohta tulee Jouko Turkka esiin, taas. Mitä tästä opimme? Parhaiten painuu mieleen se, joka on ilkeä. Historiankirjat kertovat ilkeiden ihmisten historiaa. Tämän voisi muuttaa, jos jonkun asian maailmasta muuttaa voisi. 

Härkönen on tehnyt kyllä erityislaatuisen uran, ehdottomasti kirjan arvoisen. Siksihän minäkin tämän luin. Hänen tuotantoaan käydään kirjassa läpi kiitettävästi, sekä kirjoja että näytelmiä ja elokuvajuttuja. Mielenkiintoisia asioita ja tarinoita ja ihmisiä riittää. 

Toistuva teema on huonosti käyttäytyvät miehet.

Kärsivä taiteilija -myyttiä kirjassa rakennetaan kovasti. Jälleen kerran tulee mieleen, että mitä jos valittamisen sijaan kokeilisit sitä päivätyö, perhe ja liikunta -kuviota, joka tunnetusti on parasta lääkettä tuohon tautiin.

Toisaalta, jos katsoo Hesarin viime aikojen kirjallisuusjuttuja, voi todeta, että kärsimyksestä kirjoitetaan enemmän kuin mistään muusta. Kai se sitten kiinnostaa kovasti. Minua ei. 

Katja Kallio: Taskupainos. Anna-Leena Härkösen elämästä

Otava

Vilpittömästi innostuen

Juha Hurme oli hiljattain vieraana TS Kirja -klubilla, ja hänen esiintymisensä oli rehevää ja mielenkiintoista, niin kuin aina. Hän kertoi tuoreesta Anni Polva -kirjastaan, joka piti tietysti lukea.

 

Hurme kirjoittaa vetävin lausein, ja dramaturgina hän osaa aloittaa dramaattisesti, Polvan nuijimisesta. Sitten käydään läpi Polvan lapsuus ja nuoruus, ja lopulta koko 104 kirjan mittainen tuotanto. Silloin teksti menee väkisinkin luettelomaiseksi, mutta en oikein keksi parempaakaan tapaa kertoa tuotteliaan kirjailijan teoksista.

Mielenkiintoisia juttuja on paljon, esimerkiksi se, ettei Polvan kirjoja saanut kirjastoista vuosikymmeniin. Niiden katsottiin edustavan ”alatason viihdettä”, ja kirjasto olisi menettänyt valtionapunsa, jos Polvan kaltaisia kirjailijoita olisi päästetty valikoimiin. Huh huh, en ole tuollaisesta kuullutkaan. Vaikka moni asia on nykyään vinossa, tuollaisesta on sentään päästy.

”Kirjastolehden liite Arvosteleva kirjaluettelo oli merkittävä portinvartija. Siinä arvioitiin suurin osa Suomessa julkaistuista kirjoista. Napakan arvion yhteydessä oli maininta, jos kirja ei kelvannut kirjastoihin. Kirjoittajat olivat kovaa kaliiberia: professoreita, ylitarkastajia, neuvoksia, kirjastontarkastajia ja kirjastonjohtajia.”

Jotain muita juttuja kirjareferaattien väliin olisin vielä kaivannut, kai reseptiosta olisi jotain muutakin saanut tiristettyä? Ei kenties mitään uutta, mutta jotain kumminkin. Ja lopussa Hurmeen teksti menettää kaiken uskottavuutensa, kun kahteen kertaan kerrotaan kuolemasta ”88-vuoden” iässä. Tuo lienee kirjoitusvirheistä noloin. 

Mutta pilkunviilaus sikseen. Kirja on erinomainen, monestakin syystä. Ensinnäkin se on vetävästi kirjoitettu, ja se etenee sopivan rivakasti. Mielenkiintoisia asioita on paljon. Ja ennen kaikkea kirjan arvo on aiheen valinnassa: Hurme asettuu vilpittömästi innostuen nuijitun puolelle ja nostaa Polvan arvoiselleen paikalle. Se on kulttuuriteko jos mikä. 

Juha Hurme: Suomen nuijituin nainen. Anni Polvan elämä ja teokset

Teos

Dekkareiden ystäville

Satunnaisotanta toi tällä kertaa käsiini oikeuslääketiedettä, vasta pari kuukautta sitten ilmestyneen teoksen.

Philippe Boxho on belgialainen oikeuslääkäri. Tässä kirjassa hän kertoo pitkän uransa varrella vastaan tulleista sattumuksista. Ja nehän ne ovat mielenkiintoisia, koska samoja juttuja me luemme dekkareista ja katsomme tv-sarjoista. 

Kirjan aluksi Boxho käy läpi muutamia asioita, jotka ovat usein fiktiossa väärin hänen näkökulmastaan. Sitten päästään tapauskertomuksiin, jotka hän tarinoi erinomaisen elävästi. Vaikka aiheet ovat makaabereita, Boxho kirjoittaa ne huumorin läpi. Teksti luistaa, tosin huutomerkkejä ja toistoa karsimalla kirjasta olisi voinut tulla vielä vähän parempi.

Suosittelen dekkareiden ystäville, sekä lukijoille että kirjoittajille.

Philippe Boxho: Mitä kuolleet kertovat. Oikeuslääkärin tositapauksia

Suom. Maija Heikinheimo

Gummerus

 

Kieli menee aiheen yli ja ohi

Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon sai tänä vuonna Mariia Niskavaaran teos Ester, teurastaja. Pitäähän sellainen lukea. 

En tietenkään ole lukenut kaikkia palkinnosta kisanneita kirjoja, mutta silti voin sanoa, että aivan oikeaan osoitteeseen meni palkinto, totisesti. 

Jos taideteoksen arvoa haluaa mitata uutuuden ja yhtenäisyyden kriteereillä, ja kukapa ei haluaisi, niin tämä on kyllä niin kirkas ja äärimmilleen viety kummankin suhteen, että oksat pois. 

Korkeakirjalliseksi tämän tunnistaa selaamalla, sanaakaan lukematta: yhtään repliikkiviivaa ei ole. Tykkään myös tarinan mittakaavasta, joka on sopivan pieni.

Kirjan aiheena on lapsettomuus, ja periaatteessa se on kovin surullinen, mutta Niskavaaran kieli menee aiheen yli ja ohi niin, että lopputulos on kerrassaan riemullinen. Jokaista lausetta on ilo lukea.

Kirjasta ja lihasta ja kirjoittajan kasvissyönnistä ja sen sellaisesta on kirjoitettu kaikenlaista, mutta en ole yhdessäkään kritiikissä tai jutussa nähnyt sitä ilmeisintä: tämä on kirjoitettu kuin lasten kuvakirja. Ja kokonaisuuden herkullisuus syntyy lihallisuuden ja lapsellisuuden absurdista törmäyksestä.

”Tässä on Ester, lähdössä töihin.” Näinhän lasten kuvakirjat juuri alkavat.

”Koko päivän Ester teurastaa. Mitään muuta työtä hän ei ole koskaan tehnyt, mitään muuta työtä hän ei haluaisi tehdä. Päivät kuluvat kuin itsestään. Lounastauko, kahvitauko. Ja kas, nyt onkin kello jo viisi.”

Mariia Niskavaara: Ester, teurastaja

Kosmos