Petteri Järvisen kirjoja olen lukenut joskus aiemminkin, mutta en näköjään blogin olemassaolon aikana. Keväällä lukemani Maija-Riitta Ollilan kirjat tekoälystä olivat todella kiinnostavia, joten miksen lukisi Järvisen uutta kirjaa.
Järvinen käy kirjassaan läpi monenmoista tekoälyyn liittyvää asiaa. Hän lähtee liikkeelle digitalisaatiosta, etenee tekoälyn määrittelyyn ja ihmettelee sen kykyjä ja rajoja. Robottiautoista ja roboteista on tietenkin puhe, ja lopuksi Järvinen pohtii tekoälyn etiikkaa ja singulariteetin syntymisen mahdollisuuksia.
Mitään erityisen uutta tai persoonallista Järvinen ei tekoälykeskusteluun tuo, mutta kirjan tarkoitus lieneekin olla katsaus tämänhetkiseen tilaan. Siihen käyttöön suosittelen kyllä mielummin lukemaan Ollilan teoksia, ne ovat parempia kuin tämä. Lisäksi Järvinen eksyy välillä kauas, todella kauas aiheestaan. Ikään kuin kirjan sivumäärää olisi pitänyt kasvattaa eikä varsinaisesta aiheesta oikein olisi tekstiä tullut. Suhteellisuusteoria, kvanttimekaniikka, nerouden ikäkysymykset; aiheen ohi mennään että heilahtaa.
Ohikirjoittamisen hyvä puoli on se, että aiheen vierestäkin löytyy kaikenlaista mielenkiintoista. Kuten seuraavat:
Jos A4-arkin paksuus on 0,1 millimetriä, ja se taitellaan 24 kertaa, kuinka paksu siitä tulee? 1678 metriä.
Montako reikäkorttia tarvittaisiin yhden kännykkäkuvan (noin 7 megaa) tallentamiseen? 120 000 kappaletta.
Modernia tiedettä eivät varsinaisesti synnyttäneet yliopistot vaan postilaitos, kun tutkijat saattoivat verkottua.
Kun tuulen nopeus kaksinkertaistuu, tuulivoimasta saatavan sähkön teho kahdeksankertaistuu.
Einstein sanoi: ”Ihminen keksii todella uutta ainoastaan nuorena, myöhemmin hänestä tulee kokeneempi, kuuluisampi - ja tyhmempi.”
Eivät ehkä aivan asian ydintä, mutta hauskoja juttuja.
Petteri Järvinen: Tekoäly ja minä. Ihmisenä tekoälyn aikakaudella
Tammi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!