Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon sai tänä vuonna Mariia Niskavaaran teos Ester, teurastaja. Pitäähän sellainen lukea.
En tietenkään ole lukenut kaikkia palkinnosta kisanneita kirjoja, mutta silti voin sanoa, että aivan oikeaan osoitteeseen meni palkinto, totisesti.
Jos taideteoksen arvoa haluaa mitata uutuuden ja yhtenäisyyden kriteereillä, ja kukapa ei haluaisi, niin tämä on kyllä niin kirkas ja äärimmilleen viety kummankin suhteen, että oksat pois.
Korkeakirjalliseksi tämän tunnistaa selaamalla, sanaakaan lukematta: yhtään repliikkiviivaa ei ole. Tykkään myös tarinan mittakaavasta, joka on sopivan pieni.
Kirjan aiheena on lapsettomuus, ja periaatteessa se on kovin surullinen, mutta Niskavaaran kieli menee aiheen yli ja ohi niin, että lopputulos on kerrassaan riemullinen. Jokaista lausetta on ilo lukea.
Kirjasta ja lihasta ja kirjoittajan kasvissyönnistä ja sen sellaisesta on kirjoitettu kaikenlaista, mutta en ole yhdessäkään kritiikissä tai jutussa nähnyt sitä ilmeisintä: tämä on kirjoitettu kuin lasten kuvakirja. Ja kokonaisuuden herkullisuus syntyy lihallisuuden ja lapsellisuuden absurdista törmäyksestä.
”Tässä on Ester, lähdössä töihin.” Näinhän lasten kuvakirjat juuri alkavat.
”Koko päivän Ester teurastaa. Mitään muuta työtä hän ei ole koskaan tehnyt, mitään muuta työtä hän ei haluaisi tehdä. Päivät kuluvat kuin itsestään. Lounastauko, kahvitauko. Ja kas, nyt onkin kello jo viisi.”
Mariia Niskavaara: Ester, teurastaja
Kosmos
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!