Joel Haahtelan kirjat ovat takuuvarmaa luettavaa. Talvikappeli on juuri ilmestynyt, eikä sen lukija joudu pettymään.
On vuosi 1348. Freskomaalari saa toimeksiannon ruhtinaalta, joka on rakennuttanut kappelin hyvittääkseen syntinsä. Pyhäkön seinille alkaa piirtyä Kristuksen viimeiset päivät, kärsimys ja ylösnousemus.
Kirjan asetelma on siis samankaltainen kuin Haahtelan edellisessä teoksessa Sielunpiirtäjän ilta. Kuvataiteilija on pääosassa, ja muukin on ennallaan: tiukka, keskittynyt muoto ja sisältö, uskonnollisuus, hiljaisuus. Ja mennyt aika, jossa ei tarvitse miettiä internetiä tai muita keksintöjä, jotka tuppaavat sopimaan huonosti kaunokirjallisuuteen.
”On mentävä jonakin päivänä tapaamaan paikallista rippi-isää ja tunnustettava synnit, jos eristys vain sallii. Kenkiin tulee kiviä, vaikka nauhat sitoisi miten tiukalle.”
Rutto toimii ajatusten taustakankaana, kuoleman ja Jumalan.
Haahtelamaiseen tapaan kirja ei näytä tottelevan ”jotain alla, jotain kohti” -maksiimia. On vain maalari, joka maalaa ja ajattelee. Ja tietenkin siellä alla on jotain.
”- - hyvä maalari oppii käyttämään muutamaa perusväriä niin taitavasti, että hän loihtii niistä esiin kaiken tarpeellisen. Huonon maalarin fresko taas näyttää sekavalta toripöydältä, jossa myydään kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä.”
Näin Haahtela kirjoittaa auki omat ihanteensa. Ja ne toimivat, upeasti.
Minun Kultalyhtyäni on parikin lukijaa maininnut haahtelamaiseksi, ja se on valtavan iso kehu. Pieni ja keskittynyt on parasta.
”Aika estää joka tapauksessa asioita tapahtumasta kerralla.”
Tätä lukiessa alkaa tehdä mieli kirjoittaa. Se on minulle kaikkein korkein hyvän kirjan merkki.
Joel Haahtela: Talvikappeli
Otava
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!