Kaunokirjallisuudessa kieli on tärkein asia. Katja Kettu on yksi Suomen parhaita kielenkäyttäjiä, joten odotukset olivat melkoisen korkeita uuden Brita-Kajsa-romaanin äärellä.
Katja Ketun mestarillisella kielenkäytöllä on myös varjopuoli, joka syntyi katastrofaalisesta Ismo Alanko -elämäkerrasta. Siksi lukeminen oli myös pikkuisen pelottavaa.
Brita-Kajsa on kertomus Lars Levi Laestadiuksen vaimosta Brita-Kajsasta, vaimosta, äidistä, parantajasta. Samalla se kertoo tietenkin paljon myös hänen miehestään, herännäisyydestä ja 1800-luvun alkupuolen Lapista. Eksotiikkaa riittää, oli nimittäin melko erilaista elämä tuolloin kuin nyt.
Kaikesta näkyy, että vaivaa on nähty, paljon. Lähdeluettelokin löytyy. Kettu on päässyt erinomaisesti etäiseen aikaan kiinni, ja hän jos joku osaa tehdä hahmot ja ennen kaikkea kielen eläväksi. Ensimmäiseltä sivulta lähtien kieli lähtee vetämään, se on hersyvän rikasta. On mahtavaa, kun vähän väliä on sanoja, joita ei ymmärrä. Ja vaivannäöstähän se laatu syntyy.
Sitaatin voisi ottaa miltä tahansa sivulta.
”Sie siinä makaat rupinahikkaana, silimäjäkälänä ja puolirotassa riuvut. Ja mie sinusta huolta piän. Aina mie piän, viimiseen saakka.”
Pohjoisen kirjailijoilla taitaa olla saavuttamaton etumatka muihin nähden: tällaista kielellistä ilotulitusta on todella vaikea ellei mahdoton saada aikaan eteläisin puhujin, eikä myöskään tällaista maagista elämännäkemystä etelän pelloilta tai kaupungeista löydy.
Alanko-pelot tykyttivät takaraivossa, mutta eivät onneksi aktualisoituneet. Muutamia kirjoitusvirheitä kirjassa vielä on, ja yhdessä luvussa väärä vuosiluku. Muuten kaikki on priimaa.
Katja Kettu: Brita-Kajsa
Otava
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!