Välillä on hyvä tarttua klassikkoon. Eeva Kilven Tamara on sellainen, ja sen päällimmäiseksi ansioksi kerrotaan ylenpalttinen eroottisuus.
Eroottisuus on totta, sitä on kirjassa paljon. Mutta ei se kirjasta klassikkoa tee. Klassikko syntyy ihan muista aineksista, hyvästä kerronnasta nimittäin. Tamarassa parasta on sen kertoja, joka on tarkkaan harkittu ja mestarillisesti rakennettu. Jos kerrotaan erityisestä yksilöstä, niin kuin Tamara on, sitä ei pidä tehdä tämän omalla suulla, vaan vierestä. Ja seksuaalisesti aktiivisen naisen kuvaajana täydellinen kertoja on juuri tällainen: impotentti, halvaantunut mies.
Kirja alkaa kutkuttavasti, kun lukijaa pidetään pimennossa. Kuka oikein puhuu? Vähin erin asetelma sitten paljastuu. Juonta ei erityisesti ole, Tamara on erittäin hahmovetoinen kirja. Kertojan tai Tamaran menneisyydestä ei kerrota juuri mitään, ollaan vain kiihkeästi nykyhetkessä. Ja pohditaan paljon, syntyjä syviä. Ollaan siis päiden sisällä, juuri siellä, missä kirjallisuus on parhaimmillaan. Lopussa kertojan ajatukset kasautuvat melkoiseksi vyörytykseksi.
Kirja on julkaistu vuonna 1972, mutta se ei ole vanhentunut lainkaan. Lukuun ottamatta poliittisia pohdintoja, jotka ovat muutenkin melko irrallisia. Niistä siis kannattaisi nykykirjoittajienkin pysyä erossa. Hauska yksityiskohta on, että Kokoomuksen ”työväenpuolue” -kampanja vuodelta 2006 on näköjään pöllitty tästä kirjasta. Heh.
Minulle parhaita kirjoja ovat ne, jotka herättävät kirjoittamisen halun. Miksi se herää, sitä en osaa eritellä, mutta tämän kanssa kävi niin. Oma kirjoittaminen lähti kulkemaan. Ihan eri latuja toki kuin Tamaran, mutta se onkin toinen tarina.
Eeva Kilpi: Tamara
WSOY
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!