Sain lainaksi pyytämättä ja yllättäen kirjan. Se on Osma Aarnoksen esikoisromaani nimeltään Valvomo 4/pp. En tiennyt kirjasta etukäteen mitään.
Aluksi on kysyttävä muutamia kysymyksiä. Onko kirja hyvin kirjoitettu? On, oikein hyvin. Sen kieli on elävää ja rikasta, modernin tai postmodernin hengessä kokeilevaakin. Onko tämä taidetta? On, ihan varmasti. Kaikessa moniulotteisuudessaan tämä on korkeaa kirjallisuutta. Varsinaista juonta ei ole, ja sellaista kirjallisuutta on paljon vaikeampi kirjoittaa kuin juonivetoista. Vankila-teemaa käsitellään komeasti. En siis suosittele tätä viihteen nälkään.
Sitten on motkotettava. Tämä on helsinkiläisyksiökirjallisuutta, jota jostain kumman syystä julkaistaan aivan tolkuttoman paljon. Ehkä kustantamoissa on töissä ihmisiä, joihin tällainen vetoaa. Lajiin kuuluu, että on päähenkilö, joka asuu Helsingin keskustan yksiössä ja jota ahdistaa. Kaikki, aivan kaikki, elämä on lähes mahdottoman vaikeaa kaikin tavoin. Kokonaisuuteen kuuluu homoseksuaalisuus ja ulkopuolisuus sekä jatkuva omaan napaan tuijottaminen. Lääkkeitä syödään ja itselle diagnosoidaan kaikenlaista, mikä stressaa ja rikkoo. Traumakirjallisuudesta Joel Haahtela kirjoitti taannoin ansiokkaan tekstin Parnassoon.
Ja sitten on se autofiktion synti, josta Haahtela kirjoitti näin: ”Suomalaisesta kirjallisuudesta on tullut traumanpalvonnan pyhättö. Kaiken läpäisevä yksilökeskeisyys on johtanut trauman ylivaltaan, jonka kirjallinen ilmiasu on minäkeskeinen kerronta, sen kruununjalokivenä autofiktio.” Valvomo 4/pp. -kirjaa ei markkinoida autofiktiona, mutta kirja kertoo homoseksuaalista, joka on vankilassa töissä, ja takalieve kertoo kirjailijan olevan sateenkaarinuorten valmentaja, joka on työskennellyt vanginvartijana.
Eli ihan niinkin kauas on sitten taas tullut katsottua kuin omaan napaan saakka.
Osma Aarnos: Valvomo 4/pp.
Tammi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!