Kerroskiisseli, joka jää mieleen

Pääsiäiseksi hain kirjastosta lukemista ja uutuuskarusellissa mielenkiintoni herätti paksu kirja. Kirjailijan nimi, Jojo Moyes, ei sanonut mitään, toki olin nimen nähnyt useasti naistenlehtien kirja-arvosteluissa, mutta toistaiseksi emme olleet kohdanneet. Kirjan muhkea koko (476 sivua) vaikutti hyvältä ja takakannen "Aseistariisuvan liikuttava rakkaustarina" kuulosti juuri siltä vastapainolta, jota tarvitsin hieman synkähkön lukuputken katkaisuun.

 

Takaliepeessä kerrotaan kirjailijan olevan samanikäinen kuin minä ja Tomi (syntynyt 1969). Tämä kirja on hänen kansainvälinen läpimurtonsa, josta on tekeillä elokuvakin. Kannatti siis yrittää.

Kirja sijoittuu pieneen englantilaiseen kaupunkiin, mikä on oikein tunnelmallista. Päähenkilöt ovat neliraajahalvaantunut mies ja hänelle avuksi pestattu nuori tyttö. Asetelma on kovin samanlainen kuin ranskalaisessa elokuvassa Koskemattomat (Intouchables), joka on minun ja lasteni suosikkeja.

Mitään suurta ja mullistavaa kirjassa ei ole. Se on hyvin kirjoitettu, kieli on sujuvaa, myös käännös. Kirja on kuin pehmoinen kerroskiisseli, jota on helppo syödä. Lopussa päästään pääasiaan ja loppuratkaisu onkin ehkä kuitenkin hiukan yllättävä.

Vaikka kerroskiisselit harvemmin jäävät mieleen, on tämän kirjan ansio juuri tuo loppuhuipennus, josta en pihahda mitään. Samalla huomasin pohtivani, mitä itse tekisin jos olisin halvaantunut vailla toivetta parantumisesta.

Jojo Moyesilta on ilmeisesti ilmestynyt useampikin kirja, joten voipi olla, että kesälomalla riippumatossa luen lisää, jos synkeiden murhien keskellä tarvitsen hattaraa.

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää 
Gummerus

Iso kokoko autuas?

Tämä on hyvä kirja.

Satu Piispa-Hakalan Pieniä sankaritekoja on hänen esikoisensa, ja tuoreen Kustannus Aarnin ensimmäisiä julkaisuja. Pieniä sankaritekoja on episodiromaani, jonka päähenkilö on Anna, ekoaktiivinen nuori nainen, jolla on monenlaisia ongelmia ja joka yrittää osaltaan muuttaa maailmaa pienien tekojen kautta.

Jokaisessa luvussa kertoja ja tilanne on eri, mutta tarina etenee silti tiukasti, liikoja karkailematta, sillä Annan avulla lukija pysyy koko ajan kyydissä ja kartalla. Kertojien äänet ovat sopivasti erilaisia keskenään ollakseen luontevia, mutta kerronta pysyy kuitenkin maltillisissa raameissa. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja elämänmakuisia.

Puolentoistasadan sivun mitta tarkoittaa, että rönsyt on karsittu, hyvä niin. Toisaalta olisin jaksanut lukea tätä paljon pitempäänkin. Ehkäpä se, että on tullut luettua useampikin tiiliskivi viime aikoina, on vääristänyt odotuksiani. Finlandia-palkintokin meni isolle kirjalle. Mutta eihän iso koko ole mitenkään autuaaksitekevä: Hesarissa arvioitiin juuri Ian McEwanin Lapsen oikeus, jossa kookkaiden bestsellerien tekijä palaa alkuaikojensa tiiviimpään ilmaisuun.

Ainoa, mikä Piispa-Hakalan teoksessa minua häiritsi, ovat siellä täällä vilahtavat mikkorimmismäiset uudissanat kuten "säpsyä": ne olisi voinut joko poistaa kokonaan tai sitten käyttää niitä enemmän, jolloin kokonaisuus olisi ollut ehjempi.

Satu Piispa-Hakala: Pieniä sankaritekoja
Kustannus Aarni

Jääkö mieleen?

Elias Koskimiehen Ihmepoika puhututti muistaakseni viime syksynä kirjamessujen aikoihin. Nyt sen vasta bongasin kirjastosta ja nappasin mukaan. Vaatimattoman pituinen kirja (191 sivua) vaikutti välipalalta ja nopeasti sen luinkin.

Jonas Gardellin trilogian (blogipostaukset tässä ja tässä) jäljiltä mielentilani nuoruuden erilaisuuden ja sen melskeissä tempoilun oli jo valmiiksi herkällä. Ihmepojassa tarina kiertää omalla tavallaan päähenkilön erilaisuuden ympärillä, mutta toisaalta siinä ei ole mitään ihmeellistä. Pojan isä sairastuu ja perhe joutuu uudenlaisen tilanteeseen. Kaverit potevat omaa teiniyttään ja puuhaavat nuoruuden kotkotuksia. Aika normimeininkiä, etenkin kun kuvaus on 1980-luvulta.

Luin kirjan oikein mielelläni, se oli hauska ajankuvaus, mutta en osannut löytää mitään niin traumaattista päähenkilön elämästä, että se olisi jotain suurempaa. Tolppakorot ja erilainen pukeutuminen olivat taatusti 80-luvulla jotain outoa. Enää eivät olisi. Individualismi onneksi jyllää, vaikka tietysti nykyisinkin nuorisolla on tietyt normikaavat myös pukeutumisessa. Mutta toisaalta eri tavoin pukeutuneita ei pidetä ihan niin kummallisina kuin joskus. Tyttäreni ei laita kouluun tiettyä reppua, koska luokkakaverilla on jo samanvärinen eikä ole hyvä, jos on samaa. Hyvä, että sopii olla erilainen, mutta toisaalta parasta olisi, jos jokainen voisi valita reppunsa värin ihan vaan omien mieltymysten mukaan eikä muiden valintojen perusteella.

Kirjassa on paljon minulle hiukan vierasta pohjalaismurretta ja se onkin kirjan parasta antia.

Elias Koskimiehen Ihmepoika on hyvin kirjoitettu ja lempeä kirja, ja vaikka se ei lukiessa kolahtanut tuhatta ja sataa, olen aika varma, että se jää mielen perukoille ja palaa monesti ajatuksiin.

Elias Koskimies: Ihmepoika
Gummerus

Hyvä tarina, kustannustoimittajalle terveisiä

Kustannus Aarni on uusi kustantamo, ja Pasi Luhtaniemen Viattomat yksi sen ensimmäisistä julkaisuista. Viattomat on Luhtaniemen toinen psykologinen jännitysromaani, Atenan kustantamaa esikoista en ole lukenut.

Psykologiset jännärit eivät ole minun lemppareitani, joten en koe erityisen hyvin osaavani suhteuttaa Viattomia lajityypin muihin edustajiin. Mutta kaikki tuntuu olevan kohdallaan: uskottavat henkilöhahmot, raikas järvenrantamiljöö, luonteva kerronta, ja ennen muuta otteessaan pitävä juoni. Murhaajaahan tässä tietenkin etsitään, ja lopussa tarina tiivistyy niin, että hotkaisten piti lukea. Henkilögalleria on sopivan suppea muistettavaksi, mutta mahdollisia syyllisiä silti monta - ja vihjeet herkullisesti annosteltu.

Kustannustoimittajan työssä olisi sen sijaan voinut olla tarkempi. Useilla sivuilla on sanottu sama asia tai ilmaus kahteen kertaan, eikä kyse ole selvästikään tahallisesta, kerrontaan rytmiä tuovasta toistosta. Esimerkiksi sivulla 138 sanotaan: "Virta, jonka rantaan olin ajautunut, oli vuosituhansien ajan kuljettanut Anatolian vuoriston hedelmällistä lietettä kohti etelää", ja jo seuraavassa virkkeessä että "Muutama sata kilometriä ennen Persianlahden pohjukkaa se - - laski hedelmällisen lietteensä kahden virran väliselle tasangolle".

Ja faktojenkin kanssa olisi syytä olla tarkkana: sivulla 44 Sibeliuksen ja Järnefeltin lisäksi mainitaan romantiikan ja kansalllisen heräämisen säveltäjä Aaro Merikanto.

Pasi Luhtaniemi: Viattomat
Kustannus Aarni

Käsi tarkisti taskun

Mikko-Pekka Heikkisestä en tiennyt oikeastaan mitään ennen marraskuista Neljä kuningasta -kiertuetta. Kårenilla kirjailijan kasvot tulivat tutuiksi, mutta vieläkin minulla on vaikeuksia muistaa hänen nimeään; ilmeisesti tavallisuuden ja pituuden yhdistelmä asettaa opettajan hataralle ja ylikuormitetulle nimimuistille lähes ylivoimaisen vaatimuksen.

Taina kirjoitti vuodenvaihteessa Heikkisen viimeisimmästä kirjasta Jääräpää melkoisen mairean arvion, ja olen samaa mieltä hänen kanssaan. Minulle tulee Heikkisen kielestä ja tietenkin pohjoisista maisemista mieleen Jari Tervon varhaisempi tuotanto, mikä ei ole ollenkaan huono asia. Tervon Rovaniemi-kirjojen julkaisuhetket olivat aikanaan vuoteni odotetuimpia.

Jääräpää oli oikein hyvä, mielestäni Terveiset Kutturasta on vielä parempi. Tai ehkä luin ne vain väärässä järjestyksessä. Tarina on joka tapauksessa molemmissa mainio ja perustuksiltaan sama: Suomi on jakaantunut kahtia. Terveiset Kutturasta laittaa maan sisällissotaan, jossa Pohjoisen joukot etenevät vääjäämättä kohti Etelää. Henkilöhahmot ovat reheviä, yksityiskohdat eläviä, tarina kulkee. Ja musiikki on usein läsnä. Syntyy sotaromaanin parodiaa ja täsmällisiä havaintoja sekä maaseudun että kaupungin asukkaista, mutta syntyy ennen muuta liekehtiviä oivalluksia, nasakkaa lausetta ja hymyyn käypi suu.

Kas näin: "Väninämusiikin avulla on Lappi kolonialisoitu ja valutettu kuiviin. Nuo eivät sitä ymmärrä. Kyseessä on salaliitto. Iskelmämusiikki on kasvuhormonia arktiselle melankolialle. Se on lamauttava ase, jota pitelee kourissaan valtiojohtoinen yleisradioyhtiö." - - - "Käsi tarkisti taskun. On se tallella. Omaa kullia 'Joutsenlaulu' ei ollut vielä katkaissut."

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta
Johnny Kniga

Ihan kiva lastenkirja

8-vuotiaalle luen joka ilta pitkähkön tarinan ja toisinaan bongailen kirjastosta muitakin lastenkirjoja kuin vain tuttuja sarjoja. Bittiviikarit herätti nörttiäidin mielenkiinnon ja 8-vuotiaskin innostui aiheesta.

Kirja kertoo Susanna-tytöstä, joka päätyy seikkailemaan bittipoikien - ykkösen ja nollan - kanssa äidin tietokoneen sisälle. Paha Hakkeri-noita aiheuttaa tietysti hankaluuksia, joista selvitään.

Aihe on mainio, tietokoneasiaa lasten pitämällä tavalla. Mutta voi toteutusta. Koska luin kirjaa ääneen, pystyin korjaamaan pahimmat kielioppivirheet puhumalla. "Alkaa tekemään" kuulosti korvaani niin kurjalta, etten sitä voinut ääneen sanoa. Pilkkuvirheet - siis lisäpilkut lauseenvastikkeissa - eivät onneksi puheessa kuuluneet ja kirjoitusvirheistäkin selvisin, mutta ääneen lukijaa harmitti. 

"Bittiläiset" oli pojastani oikein mainio kirja. Se, että seikkailu tapahtui tietokoneen sisällä, ei juuri avautunut. En usko, että teknologia tuli kovinkaan paljon läheisemmäksi, mutta seikkailu oli oikein jännittävä. Tarinassa oli muunmuassa mikroporsas, joka selvästi oli kuvaukseltaan mikroprosessoria muistuttava möttiäinen poikien lemmikkinä. Jäin miettimään, josko olisin etsinyt (kuvitusta ei ollut) oikean mikroprosessorin kuvan ja havainnollistanut sillä tuota porsasta, jolloin jokin linkki tietokoneen ja kirjan välille olisi syntynyt.

Tarina oli siis kiva, lapsi kuunteli mielellään. Kakkososa on kustantajan nettisivujen mukaan ilmestymässä tässä kuussa ja senkin ajattelin etsiä käsiini. Mieleeni nousee jälleen se, miten tärkeää olisi pienkustantamossakin huolehtia siitä, että kirjan oikolukee joku kielioppia osaava. Kiire näkyy ja jää pysyväksi, kun kirja painetaan. Pienellä viilauksella tästäkin olisi syntynyt äitiä enemmän miellyttävä tunnelma, mutta pääasia lienee, että lapsi piti.

Arna Tuuli ja Hanna Salmi: Bittiviikarit

Kvaliti