Kunpa olisi potkaissut enemmän

En tapaa lukea muiden bloggauksia ennen kuin olen oman tekstini kirjoittanut. Nytkään en sitä tehnyt, mutta satuin huomaamaan bloggarikollegan motkotusta tästä kirjasta facebookissa. Linkkiä en klikannut auki, kohta luen vasta.

Leena Lehtolaisen Maria Kallio -dekkareita on ilmestynyt jo 13 kirjan verran. Näiden lisäksi Lehtolainen on julkaissut mm. Hilja Ilveskero -trilogian ja yksittäisiä kirjoja. Maria Kallion tarinaa olemme saaneet seurata vastavalmistuneesta juristista asti ja olen keski-ikäistynyt ja kasvattanut lapsiani lähes samaan tahtiin. Kissojakin meillä molemmilla on kaksi. 

Mutta nyt tuntuu, että tarinasta puuttuu potku. Surunpotkun tarina tosin pyörii myös sen surumielisen teeman ympärillä, että Marian yksikkö tullaan lopettamaan eikä kenelläkään sen jäsenistä ole vielä tietoa jatkotyöpaikasta. Surullisen vivahteen tuo myös Koivun tyttären vakava sairaus. Kirja ei kuitenkaan vaikuta tarinan lopulta, mutta joko loppusoitolta tai taitekohtaa enteilevältä. 

Hilja Ilveskero -sarjassa oli tarinaa ja juonenkäänteitä niin vauhdikkaasti, että tarina koukutti ja sarjan jääminen kolmeen osaan oli iso pettymys. Surunpotkun ohkainen tarina ja lopun hätäinen ratkaisu vaikuttivat ihan pöljiltä. 

Tähän asti Maria Kallio -dekkareiden juonta on rakenneltu ja kehitelty monenlaisissa Espoon maisemissa, mikä on ollut niitä tuntevasta oikein hauskaa. Surunpotkussa väki tuntuu kuitenkin istuvan enemmän poliisitalon neuvottelu- ja kuulusteluhuoneissa tai ajelevan autoissa. Juu, varmaan oikeat murhia tutkivat poliisitkin paljolti istuvat neljän seinän sisällä, mutta fiktiossa soisi poliisienkin touhuavan pitkin maisemia. Kotonakaan Maria ei tässä kirjassa juuri vietä aikaa ja pientä kaikupohjaa antaneet perhekuvaukset tuntuvat nyt loistavan poissaolollaan.

Tarina käynnistyy, kun kansanedustajan puoliso murhataan kirkossa. Jalokiviä on hukassa ja niiden perässä hiihdetäänkin. Tämän enempää en juoneen taaskaan puutu, mutta motkotan silti nimistä. Taas. Kirjailija Jaana Lehtiön kanssa keskustelin viime syksynä hänen dekkarinsa nimivalinnoista, kun olin pulassa Muhosten ja Kutvosten keskellä. Liika samankaltaisuus sekoitti, mutta murhatun miehen kansanedustajapuoliso on tässä kirjassa nimetty Henna Pesonen-Pulmaksi. Onkohan päähenkilön nimi onnistunut silloin, kun siihen ei tule kiinnittäneeksi huomiota? 

Olen kesän aikana tutustunut myös kolmen ensimmäisen osan verran Christian Rönnbackan Antti Hautalehto -sarjaan (josta lisää toisella kertaa), jonka ronskius ensin tympi, mutta nyt tunnun vertaavan Antti Hautalehtoa Maria Kallioon jälkimmäisen tappioksi. No, luotan siihen, että Leena Lehtolainen tuo seuraavassa osassa Maria Kallion takaisin entistä ehompana ja uusin metkuin. Tai jos vaikka Hilja palaisi!

Kotimaisen dekkarin ystäville tämä uusin Maria Kallio on tietysti välttämätöntä lukemista eikä se lajinsa edustajana ole missään tapauksessa huono vaan suorastaan suositeltava. Parasta Lehtolaista se ei ole, mutta näin pitkään sarjaan mahtuu hiukan suvantoakin.

Kirjan sain kustantajalta arvostelukappaleena, kiitos siitä!

Leena Lehtolainen: Surunpotku

Tammi

Hyytää ja kiehtoo

Kristina Ohlssonin kirjoja olen lukenut vasta muutaman, pitänyt oikeinkin kovasti. Hyllyynkin olen ostanut "pahan päivän varalle" muutaman dekkarin odottelemaan. Silti en voinut taaskaan vastustaa kiusausta, kun uusin kirja, Daavidintähdet, pyöri uutuuskarusellissa jokerilainana, joten annoin piut paut kirjasarjan järjestyksessä lukemiselle...

Kesän aikana olen lukenut vähemmän uutuuksia ja enemmän kaikenlaista eteen sattunutta (jos ei nyt Keplerin uutuutta lasketa). Koostin kesälukemiset yhteen blogipostaukseen, joka löytyy klikkaamalla tästä. Nyt kuitenkin kesä alkaa olla ohi, jollakin mittarilla ainakin, joten palaan takaisin kirja per postaus -järjestykseen.

Kristina Ohlsson ei ole mikään cosy crime -kirjailija. Kirjan takakannessa häntä tituleerataan Ruotsin "hallitsevaksi dekkarikuningattareksi", mutta sekös hymyilyttää, sillä jokaisen viime aikoina lukemani ruotsalaisen jännärin takakannessa lukee jotain vastaavaa. Mikäs siinä, sillä ruotsalaiset nyt vaan osaavat, minkä olen aiemminkin todennut.

Daavidin tähdet sijoittuu pääosin Tukholmaan, talvisiin ja kylmiin maisemiin, mutta Israelilla on iso merkitys, kuten nimestä voi arvata. Rikokset ovat raakoja, lapsia kuolee, mutta synkkyydestä huolimatta juoni pitää otteessaan eikä lukija voi arvata juonenkäänteitä. Loppukohtausta paljastetaan pitkin kirjaa, mutta lukijaa ohjataan tarkoituksella väärään suuntaan (minä toki en sellaisille harhapoluille alun jälkeen lähtenyt... :))

Daavidintähdet on vallan erinomainen lajinsa edustaja. Kirja on paksu, se on älyllisesti haastava, Lähi-Idän lähihistorian ja politiikan tunteminen ei ole haitaksi, henkilöt ovat kiehtovia ja riittävän hyvin kuvattuja ja kirjaa ei malta laskea kädestään vaikka kello kuinka tikittäisi aamua kohti.

Jos olet ruotsalaisten dekkareiden ystävä, on tämä sinustakin varmasti lukemisen arvoinen.

Kristina Ohlsson: Daavidintähdet
WSOY

Ai että on kivaa

Ai että on kivaa olla suomalainen opettaja, kun maailmalla ihan oikeasti luetaan teosta nimeltä Finnish Lessons: What Can the World Learn from Educational Change in Finland? Maailman huipulla ollaan, ja sehän on tietenkin minun ansiotani.

Harvardin yliopistossa vierailevana professorina toimivan Pasi Sahlbergin teos ilmestyi Yhdysvalloissa jo aikaisemmin ja nyt se on saatavilla suomeksi. Suomalaisen koulun menestystarina ja mitä muut voivat siitä oppia on siis suunnattu ensisijaisesti muille kuin suomalaisille, mutta ei yhtään haittaa vaikka suomalaisetkin (koulu)ihmiset sen lukisivat, sen verran hyviä pointteja ja kiteytyksiä kirjasta löytyy. Kirjaa olisi voinut ehkä hiukan tiivistää, toisaalta Sahlberg taitaa tietää että kertaus on opintojen äiti.

Koko homma perustuu tietysti suomalaisen koulun erinomaiseen menestykseen PISA-tutkimuksissa. Ensimmäinen PISA vuonna 2001 oli murskavoitto ja läpilyönti ja ässä ja ties mitä suomalaiselle koulutukselle, sen jälkeen kouluissa on käynyt vierailijaa jos jonkinlaista.

Niin että mihin se menestys sitten perustuu? Sahlberg listaa menetysreseptiin neljä kohtaa:

1. Takaa tasa-arvoiset julkiset koulutusmahdollisuudet kaikille.
2. Vahvista opettajien ammattilaisuutta ja luota heihin.
3. Ota opettajat ja rehtorit mukaan kaikkiin koulutuksen suunnittelun, toteutuksen ja arvioinnin vaiheisiin, mukaan lukien opetussuunnitelma, oppimistulosten arviointi ja poliittiset linjaukset.
4. Luo edellytykset koulujen kehittämiseksi verkostoissa, joihin kuuluvat toiset koulut, yhdistykset ja paikallisyhteisöt.

Lisäksi kansallisen kulttuurimme ja päätöksenteon yhtenäisyys ja tasa-arvoisuus ovat onnistumisen edellytyksiä, mikä aiheuttaa sen, että koulusysteemin eksportointi ei ole kovin yksinkertaista tai välttämättä mahdollista ollenkaan. Myös lukutaidon arvostaminen on tärkeää.

Ja se toinen puoli: hyvää koulua ei luoda mekanistisesti kuten kansainvälinen konsulttiyritys McKinsey & Company raportissaan yritti, eikä kilpailua lisäämällä kuten globaali koulureformiliike GERM koetti ehdottaa. Koulujen välinen kilpailu ja arviointi johtaa kokemusten mukaan lähinnä vain lunttaamiseen ja manipulointiin.

Suomi ei kuitenkaan voi jäädä laakereillaan lepäämään, kertovat tuoreemmat PISA-tutkimukset. Niissä sijoitus on pudonnut, tosin vain hyvin vähän, eikä ole selvää haluammeko muuttua Japanin tai Korean kaltaisiksi. Muutos on kuitenkin jatkuvaa ja väistämätöntä, ja tulevaisuuden vision Sahlberg muotoilee näin:

Koulun tehtävänä on auttaa kaikkia oppilaita löytämään koulussa oma intohimonsa ja sen myötä lahjakkuutensa. 

Se on hyvä visio. Siihen sisältyy näin musiikinopettajan näkökulmasta terve näkemys, jonka mukaan opetussuunnitelmassa pitää olla tasapaino ja tolkku akateemisten ja taide- ynnä muiden aineiden kesken. Tämä ei nimittäin ole ollenkaan itsestään selvää. Vuoden 2003 PISAssa matematiikassa oli 6,8 prosenttia heikosti suoriutuvia suomalaislapsia ja parhaiten suoriutuvia 6,7 prosenttia. Vuonna 2012 vastaavat luvut olivat 12,2 ja 3,5 - merkittävä tasonlasku siis. Se mitä Sahlberg diskreettinä miehenä ei kerro, on että Suomessa tuossa välissä lisättiin matematiikan tunteja peruskouluun niin että opehuoneessa ei tahdo enää seiniä nähdä kun matikanopettajia pyörii joka puolella.

Paljon muutakin mielenkiintoista dataa esimerkiksi kansainvälisten opetustuntimäärien vertailuista tai erityisopetuksen määrästä löytyy. Tiesitkö, että kun peruskoulu 1970-luvun alussa käynnistettiin, kolme neljästä suomalaisesta aikuisesta oli suorittanut vain kansakoulun? Nyt tiedät, ja vielä enemmän tiedät kun luet Sahlbergin kirjan etkä vain tätä blogia.

Sain kirjan Into-kustannuksen ystävälliseltä väeltä arvostelukappaleena.

Pasi Sahlberg: Suomalaisen koulun menestystarina ja mitä muut voivat siitä oppia
Into

Kirjallisuus on ylivoimainen taiteenlaji

Roope Sarvilinna on espoolainen perheellinen ortopedi. Hänen esikoisromaaninsa Kateissa on kaunis ja riisuttu kertomus veljesrakkaudesta, elämänvalinnoista, laivoista ja identiteetistä. Näin koruttomasti tämä uutuuskirja esitellään meille.

Kirjan päähenkilöinä on veljekset Juntunen ja Höntynen. Nuoruutensa he viettävät yhdessä, kunnes Juntunen katoaa Intiaan ja Höntynen menee ura-vaimo-lapset-kesämökki-linjalla. Näiden ääripäiden välille Sarvilinna sitten virittää teoksensa jännitteen. Eikä mikään ole ollenkaan yksinkertaista.

Kateissa on pirun hyvä kirja. Se käy erinomaiseksi esimerkiksi siitä, kuinka ylivoimainen kirjallisuus on kaikkien taiteenlajien joukossa: yksi ja sama teos voi olla hauska ja helppo ja samalla liikuttava ja koskettava. Mutta ennen muuta yksi ja sama kirja voi olla äärimmäisen viihteellinen ja kuitenkin samalla korkeatasoinen taideteos.

Musiikissa taide ja pop sulkevat toisensa pois, kaikki crossover-yritelmät ovat vain jompaa kumpaa. Tanssissa samoin. Elokuvissa risteyttäminen voi hiukan onnistua, samoin kuvataiteissa. Mutta vain kirjallisuudessa voi käydä näin kuin tässä on käynyt: Sarvilinnan Kateissa on monitulkintainen, monitahoinen teos, jonka ajatukset elämänvalinnoista koskettavat jokaista, mutta eivät kompastu suuruuteensa koska ovat kovin konkreettisia koko ajan. Painavasta asiastaan huolimatta Sarvilinnan teksti on helppolukuista ja se imee mukaansa, tämä tapahtuu heti eikä viidennelläkymmenennellä sivulla.

Kateissa on pirun hyvä kirja.

Roope Sarvilinna: Kateissa
Tammi

Kepler-pläjäys

Kepler-pariskunnan kirjat ovat saaneet kosolti julkisuutta ja uutuudet ovat keränneet kirjaston varauslistoille melkoiset jonot. Alkukesästä luin Joona Linna -sarjan ensimmäisen, Hypnotisoijan (siitä asiaa Kesäkoosteessa), ja siitä se lähti. Minua vainosi kirjaston uutuushyllyssä Kepler-sarjan uusin, Vainooja, sen verran isosti, että päätin lukea ensin välistä sarjan muut osat. Vainooja oli Ruotsin myydyin kirja vuonna 2014 ja se lanseerattiin Suomessakin poikkeuksellisen näkyvästi.

Projektini koki onnellisia hetkiä, sillä lähikirjasto jäi kuuden viikon kesätauolle ja sain Vainoojan kahden viikon pikalainaan kuudeksi viikoksi. Vainooja oli siis valmiina, varaamalla sain muista kirjastoista Tulitodistajan ja Nukkumatin. Kussakin kirjassa on reippaasti yli 500 sivua, joten lukaisin heinäkuun alussa reilussa viikossa kaksi tuhatta sivua Kepleriä, koska... jäin koukkuun.

Jäljellä on vielä yksi Kepler, näiden keskeltä ja taidan säästellä sitä vielä.

Mikä näissä sitten koukuttaa? Se, että ne eivät lopu kesken. Se, että tarina ei ole liian ohut eikä varsinkaan liian helposti arvattava. Se, että päähenkilö ei tee itsestään selviä asioita eikä selviä liian vähällä. Tänä sateisena kesänä pari tuhatta sivua ruotsalaista laatujännäriä oli oiva valinta ja on pakko myöntää, että tämän jälkeen perusdekkari tuntuu hetken aikaa hiukan laimealta.

Kirjojen lukemisesta on jo kohta kuukausi ja nytpä tuli kiire kirjoitella näistäkin, sillä palautan kirjat huomenna. Tässä välissä on uutisissa kerrottu mm. ikävistä tapahtumista Muhoksen koulukodissa. Tulitodistajan lukeneet saattoivat hätkähtää. Aihepiirit kirjoissa ovat ajankohtaisia mutta eivät päälleliimattuja. Joona Linna on inhimillinen poliisi, mutta hahmona paljon kulmikkaampi.

Kepler-sarjaa kirjoittava pariskunta, Alexandra Coelho Ahndoril ja Alexander Ahndoril, on näyttävä ja näkyvä pariskunta. Gotlannin dekkaripäivilläkin heidät voisi tavata. Ehkä sinne ensi vuonna?

Lars Kepler: Vainooja
Lars Kepler: Tulitodistaja
Lars Kepler: Nukkumatti
Tammi

Parempaan suuntaan

Kirjallisuuden kentästä on kiva pysyä kärryillä koko sen laajuudelta. Siksi omakustanteet kiinnostavat siinä kuin Finlandia-palkitutkin. Helmikuussa Taina kirjoitti Antero Niemisen Nollatoleranssi-rikosromaanista, joka on tekijän toinen romaani ja joka kaipasi kustannustoimittajaa tai oikolukijaa ainakin.

Nieminen on ahkera kirjoittaja, kolmas romaani ilmestyi juuri. Sen nimi on Stalkkeri, ja saimme sen luettavaksemme e-kirjana. Kansikuvan jouduin etsimään Googlen kaupasta, sieltä kuvattuna se näyttää hiukan ruudullisena.

Stalkkeri on rikosromaani kuten edeltäjänsäkin. Poliisit koittavat saada kiinni naisten vainoajaa, ja monenlaista käännettä ja mutkaa riittää juonessa. Nyt Niemisellä on ollut oikolukija, mikä näkyy parantuneessa kieliasussa, mutta parantamisen varaa jää yhä.

Parantuneen kieliasun lisäksi hyvää on esimerkiksi dialogin ja pohdinnan välinen suhde, ne ovat tasapainossa. Lisäksi autot ja aseet tuntuvat olevan kirjoittajalla hanskassa, niistä kirjoitetaan asiantuntevasti, ja paikallisväriä Kotkan suunnalta on mukavasti.

Mutta korjattavaakin olisi, aika paljonkin. Kertojan näkökulma ei aina pysy paikallaan, esimerkiksi tässä "Hän taivutti nuorukaisen ylävartalon lattiaa kohti ja potkaisi laihaa tunkeilijaa polvella päähän. Kipu oli kova - -". Kivun kokija ja "hän" ovat kaksi eri henkilöä, niin ei ole hyvä kertoa. Aikamuodot vaihtelevat myös toisinaan tahattoman tuntuisesti. Lauseet ovat usein kovin lyhyitä, tekstin rytmi on siksi töksähtelevä. Lauseenvastikkeet voisi jättää kokonaan pois.

Toisinaan asioita selitetään vähän liikaa (esimerkiksi Gil Grissom -kohta), toisaalta hahmoja voisi syventää esimerkiksi avaamalla heidän yksityiselämäänsä lisää. Samoin yksittäisiä tilanteita voisi kirjoittaa enemmän auki, nyt juonen kannalta keskeinen vainoaminenkin jää hiukan hatarasti taustoitetuksi. Näytä, älä kerro!

Parempaan suuntaan Nieminen on joka tapauksessa menossa. Seuraavaan tarinaan suosittelisin kirjoittajaa investoimaan kustannustoimittajaan joka karsisi loputkin heikkoudet tekstistä. Sellainen ei paljon maksa, ja niitä löytyy esimerkiksi Morren maailmasta tai Nuoren voiman liitosta.

Antero Nieminen: Stalkkeri
BOD (Books On Demand)