Joskus muinoin opiskelin musiikkitiedettä ja aloittelin varmaan juuri graduntekoa. Tein gradun (ja myöhemmin myös lisensiaatintyön) musiikillisesta huumorista, nimenomaan taidemusiikissa. Jossain seminaarissa tulin maininneeksi, että kaikki huumori oli miesten tekemää, ja sain seminaarin vetäjältä hirmuisen feministisen läksytyksen. Kyse oli yksinkertaisesti siitä etten ollut löytänyt ensimmäistäkään teosta, joka olisi jollain tapaa humoristinen ja naisen tekemä. Kukaan naissäveltäjä ei vain ollut ryhtynyt huumoriin.
Vähän tämän jälkeen koko musiikkitieteen laitos kaapattiin naistutkimuksen linnakkeeksi. Onneksi ehdin alta pois.
Kirjoissakin tuo muinainen ongelma hiukan vainoaa minua. Ymmärrän naisten naisille suunnatun kirjallisuuden huumoria, mutta ei se minua kovin paljon naurata. Niinpä on vähintäänkin yllättävää, tai itse asiassa aivan hirmuisen yllättävää, millainen E. L. Karhun Veljelleni-kirja on.
Se on nimittäin aivan järjettömän hauska, sanoisin jopa että se on hauskin koskaan lukemani kirja. Karhun huumori iskee juuri siihen missä minun huumorisuoneni kulkee. Tyrskähtelin sitä lukiessani todella usein, ja vielä useammin nauroin sisäänpäin ja makustelin sen huikeaa kieltä ja kertojanääntä.
On erikoista, että esimerkiksi Hesarin arviossa tästä kirjasta puhutaan eniten ”osattomuudesta” ja ”yhteiskunnan reunamilla elämisestä”, mutta kirjan keskeisin ansio, sen mieletön hauskuus, sivuutetaan lähes kokonaan. Huumorintajuni ei taida edustaa valtavirtaa. Onneksi on tällaisia tekijöitä kuin E. L. Karhu.
Tässä kirjassa ei ole oikeastaan juonta ollenkaan. On vain kertoja, joka on ruma ja lihava nainen, ja hänen tapansa katsella maailmaa. Joka on melkoisen ulkopuolinen ja vino, koska häneen suhtaudutaan niin kuin häntä ei olisikaan, tai ainakin suhtautuminen on aina jotenkin ongelmallista. Niinpä tapahtuu hyvin yllättäviä asioita. Ja kertojalla on veli, joka on alfauros. Veli tuo kertojan ja veljen yhteiseen kotiin naisia, joita kertoja nimittää mahkuilijoiksi.
Kirjan maailma on äärimmäisen rajattu ja suljettu, niin kuin parhaissa taideteoksissa aina on. Sisarusten taustasta ei kerrota mitään, eikä juuri kenelläkään hahmoista ole edes nimiä. Se selviää, että kertoja on töissä postissa (vaikka sitäkään ei kerrota, vaan näytetään), josta hän tosin saa potkut. Omalakinen maailma ja omalakinen kerronta, sekä tietenkin tieto siitä että jossain kaiken ulkopuolella ja takana on oikea maailma, niiden ristiriidasta kaiketi tämä huumori kumpuaa.
Voin laittaa tähän jonkin sitaatin, niin voit saada aavistuksen siitä, mistä kertojan äänessä on kyse ja mikä minua siinä niin valtavasti huvittaa:
”Kun käymme veljeni ja makaronilaatikkomahkuilijan kanssa pelaamassa yhdessä squashia, me pölähdämme sisään urheiluhalliin kolmen hengen meluavana seurueena, ja kun me tulemme ovesta sisään, ihmiset katsovat meitä ja hymyilevät tahtomattaan, siinäpä on porukka lähtenyt pelaamaan squashia, heilläpä on paljon sanottavaa toisilleen, täälläpä he vain ovat urheiluhallissa ihan muina poppoina harjoittamassa tervehenkistä urheiluharrastustaan.”
Etkö ymmärtänyt mikä tuossa oli hauskaa? Et tietenkään, ei kirjaa voi ymmärtää sitaatin perusteella. Se pitää lukea ihan kokonaan.
E. L. Karhu: Veljelleni
Teos
