Antti Pasanen on yksinhuoltaja. Hän asuu kahdestaan poikansa Paavon kanssa, ja Paavon koulunkäynti aloittaa uuden aikakauden Pasasten pienperheessä. Kirjan ytimessä on arki: kodin, koulun ja työpaikan jokapäiväiset sattumukset ja haasteet. Niin kuin kaikki vanhemmat, Antti tuntee jatkuvaa riittämättömyyttä ja huonommuutta, mutta hyvät hetket tasapainottavat tilannetta. Huumorilla selvitään.
Mutta kun Antin kehitysvammainen veli vielä heitetään yksinhuoltajan vastuulle, alkaa läikkyä yli. Liika on liikaa. Onneksi on läheisiä, jotka haluavat ja osaavat auttaa, ja selviytyminen on mahdollista.
Olen lukenut paljon kirjoja, joiden päähenkilönä on keski-ikäinen mies, jolla menee tavalla tai toisella huonosti. Ne ovat kaikki olleet miesten kirjoittamia, joten tämä naisen kirjoittama teos ajautuu väistämättä vertailuun: onko näkökulmissa tai lähestymistavassa jotain eroa?
On. Iso ero.
Kun herra Hotakainen tai Tervo tai Palmgren tai Korhonen tai Kalajoki tai Lipasti kirjoittaa keski-ikäisen miehen vaikeuksista, mies on tarinoissa ankara itselleen. Jonkinlainen ulkopuolisuuden ja itsekidutuksen ajatus on aina läsnä, kun mies kirjoittaa. Ja niinhän mies tosielämässäkin useimmiten toimii: päihteillä ongelmat ratkaistaan, ei lääkäreillä. Hammaskeijussa mies sen sijaan saa ymmärrystä osakseen ja hyväksyy sen, ja hakeutuu jopa hoitoon.
Nainen näkee toisin kuin mies. Joku voi nähdä asetelmassa stereotypian, joku luonnon.
Eve Hietamies: Hammaskeiju
Otava
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!