Keski-ikäinen mies, naurettavinta mitä on

Olen käynyt kouluni Raisiossa mutta turkulaistunut vuosikymmeniä sitten, eikä Raisioon ole ollut ikävä. Pari vuotta sitten tein Raision keskustassa kävelylenkin ja katselin muuttuvaa kaupunkia. Ensimmäinen nähtävyys oli torilla oksentava nainen, jonka toimia hänen toverinsa reippaasti kannustivat hakkaamalla käsillään tahtia. Näin myös kadulle sammuneita ihmisiä ja yhden joka oli pystyssä. Hänellä oli huonot hampaat ja viinapullo kädessä. Seuraavalla visiitillä alkoholisoitunut nainen veti torilla housut kinttuihinsa ja kysyi ystävällisesti minun mielipidettäni takamuksestaan.

Tällainen Raisio on siis kauniina kesäpäivinä. Rumemmista vuodenajoista en tiedä koska en ole uskaltautunut asiaa tarkistamaan. Mutta nyt yhtäkkiä paljastuu, että Raisiossa on ainakin yksi selväpäinenkin ihminen. Siellä nimittäin asuu loistava kirjailija Mikko Kalajoki, ja Miesmuisti on jo hänen kolmas teoksensa.

Miksei kukaan ole kertonut minulle Mikko Kalajoesta aikaisemmin?

Miesmuistin tarinassa ei ole mitään varsinaisesti uutta tai omaperäistä. Päähenkilö on nelikymppinen mies, Arto Tiensuu, joka elää tavallisen nelikymppisen miehen peruselämää. Kaksi lasta, vaimo, auto, remontti, harrastuksina juoksu ja hevirock. Pari hyvää kaveria. Pyrkimys tehdä elämästä parempi, pyrkimys tehdä vaimo onnelliseksi, pyrkimys olla vielä parempi isä. Ja jo heti alussa on selvää, että kaikki tiet vievät katastrofiin.

Kun tässä ajassa elävää keski-ikäistä miestä kuvataan kirjallisuudessa, tuloksena on aina tragikomediaa. Esimerkiksi Kari Hotakainen, Jari Tervo, Roope Lipasti, Reidar Palmgren, Riku Korhonen, Teppo Räisänen ja Mikko-Pekka Heikkinen ovat sen kaikki vuorollaan toteen näyttäneet. Varsinkin Hotakaisen Juoksuhaudantie ja Palmgrenin Kirpputori ovat asetelmaltaan kovin lähellä Miesmuistia, mutta asetelman samankaltaisuus ei tietenkään ole huono asia. Siitä arkkityyppisestä keski-ikäisestä miehestä voi kertoa vaikka kuinka monta erilaista tarinaa ja aina vaan naurattaa.

Ja koska olen keski-ikäinen mies, tällainen huumori kolahtaa meikäläiseen kuin baarijakkaralla päähän löisi (jos olet keski-ikäinen mies, luet kohta tämän kirjan ja ymmärrät vertauksen vielä hiukan paremmin). Kalajoen tarinointi toimii ihan joka tasolla, tiukkojen ja lupsakoiden lauseiden tasolta käänteentekeviin muotoratkaisuihin asti.

Esimerkiksi tällainen lause löytyy heti ensimmäiseltä sivulta: "Aulinko almas kuivas satasen, Joelin ääni lausuu takapenkiltä öljypohjaan rapisevan sepelin säestyksellä, isoveljensä äänen ärrätön pienoismalli." Kalajoen vääristyneet "Wikipedia-artikkelit" tuovat kerrontaan metatason, jonka vinous on tyrskähdyttävää.

Pitäisikö siitä olla huolissaan, että kirjallisuuden perusteella minä, keski-ikäinen mies, olen naurettavinta mitä on? Ei varmaankaan, iloa maailma kaipaa jos jotain.

Mikko Kalajoki: Miesmuisti
WSOY