Tämänvuotisista Finlandia-ehdokkaista olin aiemmin lukenut vain Elli Salon Keräilijät. Finlandia-palkinnon mielekkyyttä on taas kerran kyseenalaistettu, niin kuin pitääkin. Oli miten oli, hyviä kirjoja ehdokkaat tapaavat olla.
Riko Saatsin Yönistujat ei tee poikkeusta, se on erinomainen kirja.
Kertoja on Anastasia eli Nasti eli Anni, jonka anoppi Tatjana kuolee. Juoni koostuu oikeastaan vain ruumiinvalvojaisista, mutta varsinainen pointti on karjalaisevakoiden ikävä asema. Anastasian perhe asuttaa uudistilaa Savossa, he ovat köyhiä ja ilottomia. Karjalaisten pitäisi sopeutua uuteen yhteisöön, mutta omien juurien hylkääminen tuntuu vaikealta tai peräti mahdottomalta. Muiden silmissä evakot ovat toisen luokan kansalaisia.
Tarinan tarkkarajaisuus ja pienuus tekevät siitä upean. Realismin seassa on annos mystiikkaa. Näistä syistä mieleen tulee vahvasti Antti Tuurin Lintujen kesyttäjä.
Saatsin kieli on hienoa, tosin karjalankielisissä luvuissa herää aluksi halu hypätä niiden yli. Enimmäkseen nekin kyllä ymmärtää, viimeistään ääneen lukemalla. Enkä varmaan pilaa kenenkään lukunautintoa, jos paljastan, että karjalankielisissä luvuissa puhuu sama Anastasia, nyt vanhana naisena, sairaalassa. Itse oivalsin vasta aivan viime metreillä, että karjalankielinen luku päättyy aina samaan virkkeeseen, jolla seuraava luku alkaa.
”Meillä ei ollut jäljellä muuta kuin nämä tavat, jotka olivat vieraita paikallisille, mutta tekivät meistä täälläkin niitä ihmisiä joita olimme. Jos luopuisimme tavoistamme ja kielestä, kävisimme äkkiä ontoiksi kuin munankuoret, joista kallisarvoisin sisin oli puhallettu ulos.”
”Onnuako hyö lopulleh haudah hommatah. Ruuhi avatah da endizeh rukah otetah prošken’na. Tämän akkaraiškan siidä toivotetah, no, ken nyt i minne toivottua tahtou.”
Riko Saatsi: Yönistujat
Gummerus
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!