Nyljetyt ajatukset on Niemen (2017) edeltäjä, vuonna 2014 julkaistu kirja. Siinä kaksi miestä, Köpi ja Aimo, soutaa Suomen länsirannikkoa pitkin Kustavista Hailuotoon 4,5-metrisellä veneellä. Matkaan kuluu kaksikymmentä heinäkuista päivää. Mitään erikoista ei tapahdu. Tai no, peräsin rikkoontuu kerran ja aina kun kympistä pääsee hyppäämään, hypätään.
Kaikki taide vaatii ennen muuta rajojen asettamista, sen sanoi Stravinsky kauan sitten ja siihen olen blogissakin tullut usein viitanneeksi. Tässä kirjassa rajojen asettaminen on sitä, että tapahtumat on minimoitu. Ja se on mielenkiintoista. Samasta lähteestä ammentaa voimansa esimerkiksi Alastalon salissa. Ja jokainen joka jotain on joskus lukenut, tietää, että tapahtumattomuudessakin tapahtuu aina vaikka ja kuinka.
Niin kuin tietysti tässäkin. Tapahtumat sijoittuvat kahden pään sisään, koko teoksen ideana on, että Köpi ja Aimo keskustelevat pitkän soutumatkansa aikana kirjallisuudesta, musiikista, teatterista ja taiteesta ylipäänsä.
Kirja on kertomus siitä kaikesta, mitä Hurme taiteessa arvostaa. Hän on lukenut paljon, ja sellaiselle on helppo nostaa hattua, tällaisen tekstin äärellä viihtyy helposti. Vertasin Niemen yhteydessä Hurmetta Esko Valtaojaan, ja tämä kirja vain vahvistaa vertaukseni oikeellisuutta: Valtaojan tapaan Hurmekin kirjoittaa ainakin näissä kahdessa kirjassa yhtä ja samaa juttua, oman maailmankuvansa manifestia. Joka perustuu erityisen suuren lukeneisuuden ja leppoisan ilmaisun väliseen kiehtovaan kahnaukseen, lämpimässä humanismin hengessä.
Alastalon salissa on kirjan itsestäänselvä lähtökohta. Volter Kilven tuotanto käydään läpi, ja sen jälkeen ajatukset sinkoilevat enimmäkseen noin sadan vuoden takaisessa kirjallisuudessa ja 60-luvun popmusiikissa, mutta muuallekin loikitaan. Mielipiteitä ja arvotuksia ei pelätä. Ja hyvin kulkee Hurmeen teksti.
Hurme kohautti Finlandia-palkintopuheellaan. Perusvire on tässä sama, ja se sanotaan ääneen sivulla 125: "Kauhistuttavin uhkamme on tietämättömyys ja sen hellittämätön seuralainen typeryys." Hurmeen suhde Finlandia-palkintoonsa asettuu hauskaan valoon, kun sivulla 188 todetaan, että "kaikki taidepalkinnot jaetaankin useimmiten päin persettä."
Kaikkia Hurmeen esittelemiä taiteilijoita ja teoksia yhdistää vastakarvaisuus, asettuminen oppositioon. Ja pienen puolustaminen. Hurme asemoi itsensä selkeästi taide-viihde-akselin taidepäähän, siitä vastakarvaisuudessa on kyse. Ja se on mielenkiintoista, vaikka hintana on, että jossain kohtaa jokaiselle lukijalle tulee taatusti oma oppositionsa tähän tekstiin. Sitä Hurme etsinee myös.
Moni asia heijastuu julkaisuvuodesta eteenpäin. Esimerkiksi juuri hiljattain on keskusteltu siitä, pitääkö taiteen ottaa kantaa yhteiskunnallisesti. Näin Hurme sivulla 385: "Tekopyhät porvarit ja tylsät vasemmistolaiset ovat sälyttäneet viime vuosikymmeninä kirjallisuudelle ja teatterille kammottavan velvoitteen: puuttua suoraan yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Mitä vittua! Yhtä hyvin voitaisiin vaatia nykysäveltäjältä oikeudenmukaisempaan pääomaverotukseen herkistävää sinfoniaa."
Sally Salmisen tuotannosta Hurme kirjoittaa innoittuneena. Salmisen Katrina julkaistiin uudelleen tänä vuonna, Hurmeen suomentamana tietenkin. Bob Dylanin Nobelinkin Hurme näki etiäisenä.
Kesän ötököihin kyllästyneille Hurme tarjoilee hailuotolaisen kirjailijan Matti Hällin ajatuksen, joka saattaa lohduttaa tai ainakin pistää ajattelemaan: hyttyset ja paarmat voi nähdä "luonnon sormenpäinä, joilla se tunnustelee ihmisen olemusta".
Kaikki pieni ja vastakarvainen ei kuitenkaan ole hyvää. Electric Prunes -yhtyeen ylistys nostaa minun karvani pystyyn, nämä 60-luvun lopun taiderocksekoilut ovat hirvittävää sontaa. Ne eivät ole poppia, ei niitä suuri yleisö ole koskaan ymmärtänyt eikä tule ymmärtämään. Mutta ei niillä myöskään taiteen kanssa ole mitään tekemistä, taidemusiikin näkökulmasta ne ovat erittäin kömpelöä ja harrastelijamaista jollotusta. Hurmeen ongelma on tietysti se, ettei hän tunne taidemusiikkia ollenkaan. Siksi kirja olisi ollut paljon parempi pienemmällä musiikkipainotuksella. Suutarin ei tarvitse pysyä lestissään, mutta ihan kaikkialle ei kannata astella, näin julkisesti ainakaan.
Kari Peitsamo -intoilu sen sijaan on hauskaa.
Köpi ja Aimo puhuvat vuorotellen, ja minkäänlaista eroa miesten kielenkäytölle Hurme ei ole vaivautunut rakentamaan. Suorat lainaukset oikeutetaan kömpelösti sillä, että soutajat vetelevät lappuja tai kirjoja hihoistaan tai saappaanvarsistaan. Aivan kuin Niemi, tämäkään teos ei ole kieleltään tai rakenteeltaan kaunokirjallisesti erityisen upea, mutta koko ajan mielenkiintoinen, haastava ja ärsyttäväkin. Niin kuin taiteen pitää. Pizzansyömisen halveksiminen on hiukan lapsellista, mutta toisaalta Hurmeen suurin voima on juuri tässä.
Hän kykenee aina vain säilyttämään lapsenkaltaisen innostumisen erilaisista asioista. Siitä sopii ottaa mallia.
Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset
Teos
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit!