torstai 20. syyskuuta 2018

Onnellisen elämän salaisuus paljastuu

Jukka-Pekka Palviainen oli minulle ennestään tuntematon kirjailija. Ei ole enää, ja Ääniä rappukäytävässä oli sen verran lystikäs kokemus että tekijän muuhunkin tuotantoon lienee syytä tutustua.


Päähenkilö on Paul, kerrostalokyttääjä ja filosofian lisensiaatti. Hän on tietenkin työtön, eikä omaa elämää ole. Elämän sisällöksi hän on ottanut naapureiden vahtimisen ja valistamisen. Yksinäisinä yön tunteina hän saa seuraa netissä päivystävästä Lolasta, jonka hän haluaa siveyssyistä pukevan vaatteet päälleen silloin kun nettiyhteyttä otetaan. Paul ei ole samanlainen kuin muut, rasvaiset öykkärit. Boheemi äiti on tyytymätön poikaansa, joka ei ole edes homo. Naista Paulilla ei ole, mutta kaikki hahmottuu naisten kautta. Ja naisen hahmossa muutos sitten saapuukin.

Tietenkin. Moni kasvaa koulussa siihen käsitykseen, että matematiikka tai historia tai biologia tai kielitaito olisivat tärkeitä asioita elämässä menestymiselle. Paljastan nyt totuuden: eivät ne ole. Menestymisen ja onnellisuuden salaisuus on siinä, että onnistuu löytämään vierelleen hyvän kumppanin. Tästä Ääniä rappukäytävässä oikeasti kertoo, vaikka ei sano sitä suoraan. Siksi tämä on viisas kirja.

Ääniä rappukäytävässä on mitä tyypillisintä mieskirjallisuutta. Mieskirjallisuutta ei pidä sekoittaa äijäkirjallisuuteen, joka on asia erikseen, erä- ja sotajutut jätän suosiolla itseäni äijemmille. Mieskirjallisuuteen kuuluu, että päähenkilö on keski-ikäinen mies, ja hänen merkitsevin ominaisuutensa on surkea luuserius. Keski-ikäinen mies kestää hyvin pilkan ja itseironian, ja Palviainen osaa repiä aiheesta huumoria. Sekä hauskoja lausetason oivalluksia ("Kotona äiti pesi minut hellästi ja huolellisesti kuin lapsensa.") että isompia asetelmia. Monet kuviot ovat ikiaikaisen tuttuja, mutta se ei tietenkään tarkoita että ne olisivat loppuun käsiteltyjä.

Nauroin ääneen useasti tätä lukiessa. Koska mitään muuta ulospäin näkyvää reaktiota mikään kirja ei ole minussa koskaan herättänyt, tällaista kirjaa voi pitää erittäinkin hyvänä. Vaikka ajatusten hämmentäminen tai tunteiden liikuttaminen voivat ehkä olla vielä arvokkaampia noin inhimillisesti ottaen, ei naurun voimaa pidä väheksyä.

Jos Palviaista pitää verrata johonkin, tulevat Roope Lipasti ja vaikka Mikko-Pekka Heikkinen tai Mikko Kalajoki ensimmäisinä mieleen.

Jukka-Pekka Palviainen: Ääniä rappukäytävässä
Karisto

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos, kun kommentoit!